Naurun puutarhuri

Tuhisten päiväni aloitan, sitä keväistä ilmiötä nenässäni ja silmissäni tunnen.

Jokaisena päivänä voin istua paikallani ja murehtia elämääni. Jokaisena päivänä voin nauraa ja iloita elämästäni. Mahdollisuuksia on, minulle jää valinta. Kieltämättä, joskus valinta on erittäin vaikea. No.... silloin, kaikki tunteet ovat sallittuja.

Itkuni itkettyä tahdon nauraa. Minulle on annettu tunteet, miksi vain ikävät ovat hyväksyttyjä sairaudessani.

Tapahtui joskus, kun lähdin jostain. Taisin käydä als-vuositarkastuksessa. En edes muista kävelinkö keppien kanssa vai olinko jo manun käyttäjä. No, joka tapauksessa, olin taksissa ja tapani mukaan en malttanut pitää suutani kiinni. Silloin puhe luisti ilman vaikeuksia.

Juttelimme taksikuskin kanssa niitä näitä ja minä kerroin pienen palan tilanteestani. Hän halusi tietää.

Sanoin jalkojani räpylöiksi ja naureskelin itselleni... oli muka hyvä juttu.

Taksikuski sanoi minulle; miten sinä voit nauraa, kun sinulla on noin vakava sairaus.

Höh! Hiljenin hetkeksi ja sanoin; murehtiminen ja itkeminen ei paranna sairauttani.

Keskusteluumme tuli tauko, en sanonut mitään, eikä hän kysynyt mitään.

Jäin pohtimaan: Tätäkö tämä on? Jos elämäni on muuttunut, niin miksi en saisi nauraa?
Vastaavanlaisiin tilanteisiin olen törmännyt aika usein. Onko näin, että ikävä muutos pakottaa ihmisen surulliseksi, jonka ympäristö hyväksyy. Jos et ole sellainen, niin olet kummajainen. Siinä on taas yksi vääränlainen asenne.

Ilon aiheita elämässäni on paljon, vaikka on päivä, jolloin en näe niitä. Sanoo ympäristö mitä tahansa, niin siitä huolimatta minulla on oikeus nauruun ja iloon.

Niin kuin puutarhassa.

Rikkaruohojen vallatessa alaa, ne kitketään pois antaen tilaa kukille ja muille puutarhan antimille.

HIH!