Toteutin yhden unelmani

Nuoruudesta lähtien olen unelmoinut omasta runokirjasta. Nyt se unelma on toteutunut, vaikkakin omakustanteisena.

Ajattelin jossain vaiheessa, että en kykene siihen, ettei minulla ole voimia. Olenhan sairas. Tuollainen ajatteluasenne voi olla aika yleistä, vaikeuden edessä ”lyödään hanskat tiskiin” luovutetaan. Minäkin olin vähällä antaa perisi, mutta ystäväni ”potkivat” minua lempeän vaativasti eteenpäin, myös unelmani toteuttamisessa.

Tuli mieleeni, että osaanko kirjoittaa runoja. Ovatko kirjoittamani sanat jotain? En ole opiskellut kirjoittamista ja siksi unelma tuntui utopistiselta toteutua. Jostain olen saanut rohkeutta uskaltaa, elää ja kokeilla siipiäni.


Tämä sairaus on sieltä, mutta… Millainen olisi tilanne, jos jäisin vain sairastamaan ja odottamaan parantumisen ihmettä? Unohtaisin muun, elämisen tässä hetkessä ja vähän unelmissakin.


Olen ihminen edelleen, jolla on unelmia ja haaveita. Elämäni muuttui vuosia sitten, mutta se ei ole syy jättää elämättä. Väkisin on moni asia muuttunut ja aika rajustikin, se on minun "ilmastonmuutokseni". Itselläni on myös velvollisuus oman tilanteeni käsittelemiseen ja muuttamiseen. Rohkeutta yrittää asioita, pelottaviakin.


Aivot tekevät töitä runsaasti ja se on hyvä asia. Pysyy virkeämpänä ja vaikeat ratkaisutilanteet antavat elämään haasteita. Toivottavasti dementia saa vastaiskun.


Ihmisellä on tunteita laidasta laitaan, niin minullakin. Sairaus on tehnyt omat mutkat matkaan, mutta se ei estä elämästä ja unelmien tekemisestä. Eikä unelmaa ole ainoastaan paraneminen, se on paljon muutakin.


Hmmm…. uutta unelmaa ”putkeen”.

Perjantai

Viikko alkaa olla lopuillaan. Taas samanlainen viikko, tai ei ihan. Perjantai; jumpalle ja sitten Itäkeskukseen asioille, pitää ostaa kirjekuoria ja muuta. Olen vihdoin saanut suuren pitkäaikaisen haaveeni toteutettua ja jatkotoimet odottavat.

Jumpalta taksi vei suoraan ostoskeskukseen. Jestas, kun oli ihmisiä, olihan perjantai ja hullut päivät. Ihmiset olivat ihan sekaisin, en ymmärrä tuollaista ryntäystä tavaran perään. En ole koskaan ymmärtänyt, terveenäkään. Tekeekö tavara onnelliseksi?

Minun oli pakko mennä sinne, kun siellä voi liikkua pyörätuolilla ja ajankohta oli ainoa mahdollinen. Liikkuminen pyörätuolilla ei onnistu missä tahansa. Äkkiä ostokset ja sitten pois!!!

Jarruttaen. Jotain pitää syödä ja roskaruoka sai kelvata, ja sitten äkkiä ulos, pois sekopäiden jaloista. Silmätkin kiiluivat oudosti ja järki on kadonnut. Ihminen on outo otus.

Ulos ja pois ahdistavasta tilasta.


Ulkona, matkan varrella näin leskenlehtiä kukassa ja niistä piti siitä saada valokuvia. Kieli keskellä suuta, sormet täristen kuva tallentui kameralle (pitää katsoa tietokoneelta lopputulosta). Silmissä oli hiekkaa ja ilman saastetta, vaikka aurinkolasit olivat silmillä. Hmm.... aurinkolasit eivät anna suojaa noilta jutuilta. Ilmanlaatu oli erittäin kehnoa ja se tuntui silmissä ja keuhkoissa.

Poikkesin Lanternassa, tutkailemassa ilmanpuhdistajaa sekä patjaa. Aika hintavia ilmanpuhdistajat ovat, eikä oikein tietoa löytynyt. Pitää hakea netistä ja kestää tämä pienhiukkasten hyökkäys, köh!!!

Patjan löytyminen on sitten hankalaa. Itse en pysty kokeilemaan, joten arpapeliin en ryhdy jos epäilen patjan toimivuutta. On muuten vaikeaa löytää 120 cm leveää patjaa, tietyillä ehdoilla. Onhan niitä, mutta vaatii rahaa. Phuuh! Yöuni, kunpa saisin hyvän sellaisen, siis patjan osalta. Pitää selviytyä vanhalla, jossa keskellä on monttu. Ylösnousu on hankalaa, kun on montussa.


Kotimatka, n. 2,5 km, sujui pölyssä ja autojen päästämien katkujen seassa. On se kumma, kun keskelle jalkakäytävää pitää auto pysäköidä. Sähkärillä ohi kieli keskellä suuta tai sitten autojen sekaan kadulle, etten vain naarmuta arvokasta ”peltilehmää”. Mitähän liikennesäännöt tuosta pysäköinnistä sanovat? Vai onko kyse itsekkyydestä, laiskuudesta, välinpitämättömyydestä (minäminä) tai muusta syystä. Vuosia, vuosia, vuosia sitten (ennen nakkisotia), olin töissä autokoulussa. Ovatkohan liikennesäännöt muuttuneet?


Apteekkiin matka vei, ostamaan mm. hengityssuojainta. Kaikkea täytyy yrittää.


Kotona avustajani käänsi patjan toisinpäin, jotta monttu ei olisi niin syvä. Ainakaan vähään aikaan. Ihanaa on päästä itse ylös sängystä, jonain päivänä asiat ovat toisin.


Taidanpa pistää avustajan kirjoituspuuhiin, ainakin kirjekuoret. Käsialani on jo itsellenikin vaikeaa lukea ja käsin kirjoittaminen on väsyttävää.