Olen täysin syytön ja silti joudun kärsimään

Jouduin laitoskuntoutuksen jälkeen, tämän vuoden toukokuussa, sairaalaa. Miksi? Luultavasti kuntoutusjaksolla sain flunssapöpöjä, joiden seurauksena kuume ja tulehdusarvot nousivat ja jouduin sairaalaan, jotta siellä voitaisiin kokeilla antibiootin toimivuutta minulle.

Minua ei leikattu eikä tehty tutkimuksia. Vain työnnettiin neula käteeni ja tiputettiin lääkettä suoneen. Olin sairaalassa viikonlopun yli ja lääke tehosi.


Nyt haluaisin laitoskuntoutukseen, mutta minun pitää antaa puhdas tulos MRAS-sairaalabakteerista.


Olen soittanut terveyskeskukseen useaan otteeseen, enkä vieläkään ole päässyt sinne. Tuo näytteenotto vaatii lääkärin lähetteen.


Olen voimaton!


Miksi asiat pitää olla niin vaikeita??
Puhuminen on minulle hankalaa ja olen joutunut toistamaan saman asian monelle eri virkailijalle. Tänään soitin taas ja nyt minulta kysyttiin, että verikokeillako se otetaan!!!


En ole ammattilainen.
Kirjeessä on muu kuin verikoe. Apua, mitä minä uskon??

Kuuntelen - kuunteleenko kukaan

Tuska painaa mieltä
yksinäisyys istuu olalla
hiljaisuus raatelee mielen,

kaukana on kuulija.


Kenellä on korvia ja sydäntä, kuunnella ja pysähtyä toisen rinnalle? Olen törmännyt kysymykseen, mitä sinulle kuuluu. Mutta kysyjä ei ole halunnut… kuunnella vastausta. Hänelle on tärkeintä, hän itse, vai onko kiire. Itsekkäästi hän itse. Kohteliaisuudellakin on rajansa. Siinä yksi syy, miksi vaikenen. Sanojani ei ota kukaan vastaan.

Olen usein pohtinut puheen (kommunikaation) tarpeellisuudesta. On tärkeää saada kertoa sisäisistä tunteista. On kuitenkin iso kysymys; oikeasti kuunteleeko kukaan?

Terveenä ollessani minulla oli useita ystäviä, joille kerroin jonkin osan asiastani, en kaikkea - vain osan. Se auttoi mielen keventämisessä. Entä nyt? Ystävät ovat vähentyneet, eivätkä jäljellä olijat jaksa, halua tai ehdi kuunnella tunteitteni määrää.

Vastuun ottaminen, miksi se on niin vaikea? Ketään ei tarvitse eikä voi parantaa, mutta kuulijan tarpeellisuus on tärkeää. Entä antaa yhteisöllisyyttä, siihen tarvitaan useampi kuin yksi. Vai onko niin, ettei uskalleta tai viitsitä ottaa huomioon toista ihmistä? Joku toinen hoitaa tämän homman, minä en viitsi, kun olen sairas. Entä kun tämä toinenkin on sairas. Tai samassa tilassa. Vertainen tietää tunteen olemassa olon. Jaetaan tunne ja tilanne yhdessä, ei yksin.


Jakaja! Mitä jakaa ja miten? Yksi ihminen tahtoo jakaa tunteita, auttaa toista ihmistä – kannustaa eteenpäin. Jaksaako hän yksin? Mitä tapahtuu, kun tältä yhdeltä loppuvat voimat? Yhdessä yhteistä tilaa jakaen, jokainen saa jotain, käytännön vinkkejä tai henkistä kanssakäymistä. Jakaminen on myös saamista ei vain antamista.


Mielessäni on eräs lause; tee toiselle se, mitä haluat itsellesi tehtävän.

Sanaton matka

Hiljaisuus elämän hiipuessa
sanoja ei äänessä

katosivatko tuuleen
upposivatko meren syvyyteen,

hiljaisen peitti maa
iki-uneen nukkumaan.

Valituksia

Kun olin terve, elin sitä päivää. En tehnyt suunnitelmia, edes seuraavalle viikolle. (Olihan asioita, joita oli suunniteltava.) Tietenkin työ määräsi tahdin, mutta sitä minun ei tarvinnut suunnitella.
Pystyin tekemään ja menemään silloin kun huvitti tai halutti tai tuntui siltä. Ei ollut esteitä. Portaatkin olivat helppo nousta ja mennä kynnysten yli. Ei tarvinnut miettiä, saanko apuja, onko hissi, mahdunko ovista, nouseeko käteni, kulkeeko puhe, jne.


Nyt on suunniteltava mitä tekee seuraavan kerran, kun avustaja tulee. Käynkö suihkussa, menenkö kauppaan, käynkö hoitamassa asioita, voinko tavata ystäviä, menenkö jumpalle, ulkoilenko, jne. Ennen pystyi tekemään monta juttua samalle päivälle, nyt pitää miettiä miten asiat järjestän.

Haluaisin mapittaa papereitani, mutta tarvitsen siihen toisen apua.

Syksy on saapunut mieleeni. Värikästä katsottavaksi (jossain), mutta tunnen vain parvekkeelta tulevan tupakansavun. Se siitä ulkoilusta.


Pääsinhän eilen ulos, kun avustaja oli täällä. Mitä minä valitan?


Valitan sitä, etten pääse enää yksin mihinkään. Kodin ulkopuolinen elämä on aina toisen ihmisen varassa.
Haluaisin katsella merta, joka on tuossa lähellä, mutta sinne pääseminen vaatii paljon. Haluaisin avata oven ja mennä ulos, ihan itse.

Valitan sitä, etten ole enää ihminen, liikkuva, niillä tavallisilla toiminnoilla varustettu. Valitan sitä, etten pysty toimimaan, jotain tippuu lattialle, yöt vatsa tekee mitä tekee (turpoaa).

Valitan, kun en jaksa taistella oikeudesta ilman taistelua.

Valitan, kun kerron ihmisille tilanteestani, niin yksinäisyys kasvaa. Pitäisikö hankkia koira?


Miksi en voi iloita siitä mitä vielä voin tehdä?


Itken ja valitan sitä, etten ole enää tässä elämässä. Vai olenko?

Tapaamisia

* Tervehdys ja poistuminen - tervehtien kaukaa….

* Pyörätuoli herättää mielenkiinnon – tuokin tekee jotain, osaako se jotain - ihmettelysääliä!

* Puheeni on heikentynyt, sanoin tuntemattomalle kysyjälle. Hän sanoi, jos et kunnolla kuule voin auttaa. *hmp*

* Puhuttelua kuin en ymmärtäisi - linkkuveitsiefekti

* Suudelma poskella …………… Kohtelias yllätys

* Kuvia kädessä.

* Halauksia, varovasti ettei tartu.

* Kättelyjä, niin hipaisten – moi.

* Esittelyjä, niin kohteliaita – ja äkkiä pois.


Jälkeen;
Kotona oven sulkeutuminen ja hiljaisuus. Alkoi aika, jota on….