Mieli

Mitä sisälläni tapahtuu? Fysiikka on sairas ja toisaltaan olen hyvässä kunnossa. Siis ne terveet lihakset ja niissä on voimaa. Mutta … mieleni!

Mielessä ei ole lihaksia, ei näkyvää fysiikkaa. Mielen kipu ei näy ihmisille tai se kuitataan; no se on nyt muutenkin omituinen.

Mielen kipu voi olla sisällä ihan hiljaa, ei huuda ääneen. Ulkoinen verho suojaa sisäistä tilaa. Peite voi olla iloinen ja sisällä tuska istuu lujemmin, kuin järki.

Pienistä asioista kasaan itselleni taakkaa, kuin rangaistakseni itseäni jostain. Miksi? Huomataanko minut silloin paremmin?

Olen kuullut monen sanovan; sinä olet vahva, selviät! Minä itse koen nuo sana muuna kuin kannustuksena. Se on konsti välttää vaikea tilanne ja paeta. Kun minulta kysytään, kuinka voin. En uskalla sanoa totuutta, ettei ihmiset katoaisi ympäriltäni. Tiedän kuinka he pelkäävät, mutta niin minäkin.


Mikä minä olen?

Vanha kääkkä ja rajotteinen, jolla ei ole enää mahdollisuuksia missään asiassa, työssä, rakkaudessa, tunteissa, toiminnoissa...

Olen ihminen, ainakin synnyin sellaiseksi. Sairastuttuani, mikä minä olen? Entä naiseuteni, tunteeni, tarvitsenko rakkauden kosketusta.
Juu, niinhän jotkut sanovat, olen ihminen ja rakkauskin on sallittua.

Onko todellisuus muuta kuin pakenevia askeleita?

Terveenä ollessa pääsin itse rakkautta kohden, tänään … Sanoja en löydä.


Olen ihminen!


Mieli.

Kuinka paljon tuohon pieneen sanaan mahtuukaan. Se on ihmisen kokoinen asia. Kirvelee, kipuilee, eikä sanoja ole kertomaan sitä oloa joka sisällä asuu. Sinne mahtuu myös positiivisia tunteita, mutta missä ne ovat?

Onko sairas / rajotteinen / vammainen ihminen tilaston mukaan käyttäytyvä, pitääkö hänen olla itseensä sulkeutunut. Vain neljä seinää ja tyhjyys tunteissa, kuin tsompi. Yhteiskunta ja ympäristö sanelevat säännöt ja jos et ole sitä mitä joku terve määrittelee, olet kaiken ulkopuolella.

Mieli kipuilee kaikesta tästä. Oma toiminta on kokonaan muuttunut; olen toisen avustettavana, syöminen onnistuu jotenkin ja veskissä käynti, toinen pesee ja suihkuttaa, joku siivoaa ja imuroi, ulos meneminen on oma sou.
Entä se, kun on portaita esteenä, invawc on täytetty pesuaineilla tai muulla tavaralla. Paljon on muutakin, tässä vain muutama. Itsenäisyyttä ei enää ole.


Onko ihme, että mieli järkkyy?
Eikä siihen ole saatavana apua. Vain fyysisen muutoksen ymmärretään jotenkin, mutta se psyykepuoli on ihan hunningolla. Sille jopa nauretaan ja vähätellään. Se ymmärretään jotenkin fyysisesti terveen ihmisen kohdalla, mutta sairas / rajotteinen / vammainen, on tämän ymmärryksen ulkopuolella.



Pään sively, hentoinen kosketus harteilla, käsivarsilla, käsissä, saa aikaan kyyneleet silmiin. Tunne, että minusta välitetään. Olen ihminen, joka tarvitsee kosketusta. Iho ja mieli odottavat kosketusta.



Mieli kaipaa huoltoa, siinä missä ihmisen keho ruokaa.

Phuuh

Phuuh, se on vuodeksi ohi ja nyt odotetaan.


Tänään sain itseni viemään kuntoutushakemuksen Kelaan. Kuinka henkisesti loppu olenkaan.

Virkailija oli avuttoman oloinen ihminen, olisikohan uusi työntekijä. Jostain ilmestyi toinen henkilö. En tiedä miten tulee käymään, ei auta kuin odotella.


Olen ihan loppu tästä hakemusten vai ovatko ne anomuksia vai todisteita sairaudestani, papereiden täyttämisestä. Miksi ei riitä lääkärin tekemä diagnoosi?


Miksi tunnen itseni syylliseksi.

Rakas Ystäväni

Luonto on riisunut kesäasunsa ja on valmis vastaanottamaan tulevan kylmyyden ja pimeyden. Aika on astunut alas syksyisissä puiden lehdissä. Ihmisen elämässä on myös vuodenajat.


Toissa päivänä sanottiin ääneen tiedossani oleva totuus. Kadonneita lihaksia. Aikaa sitten olen huomannut itsessäni tapahtuneet muutokset ja nyt ääneen sanottuna, totuus koski kovasti sisintäni. Muutoksia on paljon ja toiminnot ovat muuttuneet huonompaan suuntaan. Nyt on käytävä keskustelua itsensä kanssa, jotta löytyisi ymmärrys tapahtuneeseen.


Mieleni on matalaa tasoa ollut jonkin aikaa. Viime viikon maanantaina selvisi, ettei minulla ole kolmeen kuukauteen jumppaa. Tulevastakaan ei ole vielä tietoa, siis hyväksyykö Kela kuntoutushakemukseni. Nöyristelen elämän perusarvojen edessä. Kuinka käy liikeratojeni, käsien nostamisen, syömisen, jne. Minulle fyysinen kuntoutus on ollut pelastus monessa suhteessa; fyysisessä toiminnassa, sosiaalisessa elämässä, pääsystä pois kotoa, jatkoaikana elämälle. Tämä yksin asuminen on ollut mahdollista näin pitkään. Nyt on pistettävä jäljellä olevat asiat uuteen tarkasteluun ja mietittävä tulevaa.


Sinä Ystäväni tiedät, etten anna periksi helpolla. Joskus vain omat voimat loppuvat ja sumussa kulkemisesta tulee arkea. Ei näe, ei halua nähdä, ei ole voimaa nähdä mahdollisuuksia.


Onko tämä viimeinen tapaamisemme näissä merkeissä, sitä en tiedä. Asiat ovat toisin ja tulevaisuus on kuin kiikkulaudalla olemista. Moni asia on elämässäni muuttunut, suurin niistä on elämä itse. Tunteiden ristiaallokossa on vain yritettävä jatkaa matkaa.


Kuinka hauras on elämä.


Minulle merkitsee paljon, että olen saanut pitää Sinut lähelläni ja ystävänäni.


Vaikeiden hetkien jälkeen olkoon elämässäsi ilon kosketusta.

Rakkaudella, Ystäväsi

Heikoin lenkki ketjussa kertoo vahvuuden

Perustuslaki kieltää syrjimisen. Miksi minä kuitenkin olen syrjitty? Ai niin, olen rajotteinen, vammainen, sairas. Tahtomattani.

Pelinappula äänien ja sympatian kalastelussa. Totta se on, vaalien alla yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista.


Mikäli oikein muistan, on kansanedustajilla avustajat.

Tuli sellainen näky silmiini, mielikuvitus kun saa aikaan näkyjä.


Eduskunnassa tärkeä äänestys meneillä, kansanedustajan palkat. Edustajat kiinni tuoleissaan, jalat ja kädet eivät nouse, suun edessä teippiä, silmillä aurinkolasit. Kansanedustajan avustajat määrätty shopailemaan edustajan nimissä, ilman mitään rajoitusta. Ei apua läsnä.

Äänestys alkaa, siis liksaa on tulossa lisää, kun painaa jaa –näppäintä.

Mitä salissa tapahtuu? Epätoivon tuskaa ja rumaa jälkeä; ihmisiä tuoleineen kaatuu, kuhmuja siellä ja täällä, haavoja ikäviä. Ambulanssit valmiina odottamassa. Voih. Rahaa ei ollutkaan polttoaineeseen ja paikalla huonosti palkattuja hanslankareita.


Kuinka todellista on vammaiselle / rajotteiselle / sairaalle avustajan tarve. Kun kädet eivät toimi - ei voi itse syödä, kun ei voi kävellä - ei pääse suojaan, kun ei voi puhua - ei voi kertoa pään olevan hankalassa asennossa tai tunteista läheiselle. Kun ei näe - kadun ylittäminen ei ole turvallinen ja kun ei voi kuulla - ei linnun laulua ole kuultavissa. Hengittää, mutta riittääkö se?


Ihmishenki on tärkeää, juu´u, mutta mitä on sen jälkeen. Karmea diagnoosi ja apua luvataan auliisti. Ei mene ihan näin. Aina on jokin este jälkihoidolle. Asenteet vai raha, vai molemmat?


Ihmisarvon määritys on kirjavaa. Onko ihmisarvo kiinni mammonasta tai arvosta?


Onko päättäjillä ymmärrystä, mitä tarkoittaa vammaisen henkilökohtainen avustaja?
Henkilökohtainen avustaja on erittäin kallisarvoinen asia vammaiselle / rajotteiselle / sairaalle.

Avustajan työ on vastuullista, sillä hänen ”käsissään” on elävä, tunteva ihminen. Ehkä juuri se ihminen, jonka henki on pelastettu elämään.


Aikoinaan koulunpenkillä ollessani opetettiin, että ketjun heikoin lenkki kertoo ketjun vahvuuden.


Mielestäni sama pätee yhteiskunnan voimassa. Yhteiskunta koostuu yksilöistä.

Voihan räkä!

Allasta 30 t / v, fysioterapiaa (kuivajumppa) 30 t / v ja lymfa 30 t / v.

Tänään kaikki loppu!!

Laitoskuntoutus oli tältä vuodelta hylätty ja minä tollo en tajunnut, että mitä kaikkiaan se vaikuttaa elämääni. Tuo avokuntoutus ei riittänyt alkuunkaan ja nyt olen 3 kk ilman kuntoutusta.

Voihan räkä!!!

Jos laitoskuntoutus olisi ollut, niin tuo avokuntoutusmäärä olisi riittänyt. Vielä kun ottaa huomioon lomat (jumpparien) ja muut muutokset.


Masentavaa, masentavaa!


Olenko kirottu?


Meneillä on lääkekuuri, jo kolmas tälle vuodelle. Jonkun mielestä vain virtsatietulehdus. Itse tiedän miltä tuntuu, kun se menee munuaisiin. Tuska on karmea!!



Tuo jumpan loppuminen pelottaa. Meneekö toimintakykyni lopullisesti?? Apua!



Mikähän tämän tarkoitus on? Ei ainakaan jalosta minua paremmaksi. Kuluttaa loppuun. Kunpa loppu olisi nopea ja tuskaton.



Sanotaan; taistele, taistele!............ Millä ihmeen rahkeilla minä taistelen?

Tulee hymypäivä


Annan
harmauden koskettaa mieltäni

se koskee, tekee kipeää

itken, mutta
silloin tiedän

säteen merkityksen,

jonain päivänä
harmauden jälkeen

tulee ilo.