Mieli

Mitä sisälläni tapahtuu? Fysiikka on sairas ja toisaltaan olen hyvässä kunnossa. Siis ne terveet lihakset ja niissä on voimaa. Mutta … mieleni!

Mielessä ei ole lihaksia, ei näkyvää fysiikkaa. Mielen kipu ei näy ihmisille tai se kuitataan; no se on nyt muutenkin omituinen.

Mielen kipu voi olla sisällä ihan hiljaa, ei huuda ääneen. Ulkoinen verho suojaa sisäistä tilaa. Peite voi olla iloinen ja sisällä tuska istuu lujemmin, kuin järki.

Pienistä asioista kasaan itselleni taakkaa, kuin rangaistakseni itseäni jostain. Miksi? Huomataanko minut silloin paremmin?

Olen kuullut monen sanovan; sinä olet vahva, selviät! Minä itse koen nuo sana muuna kuin kannustuksena. Se on konsti välttää vaikea tilanne ja paeta. Kun minulta kysytään, kuinka voin. En uskalla sanoa totuutta, ettei ihmiset katoaisi ympäriltäni. Tiedän kuinka he pelkäävät, mutta niin minäkin.


Mikä minä olen?

Vanha kääkkä ja rajotteinen, jolla ei ole enää mahdollisuuksia missään asiassa, työssä, rakkaudessa, tunteissa, toiminnoissa...

Olen ihminen, ainakin synnyin sellaiseksi. Sairastuttuani, mikä minä olen? Entä naiseuteni, tunteeni, tarvitsenko rakkauden kosketusta.
Juu, niinhän jotkut sanovat, olen ihminen ja rakkauskin on sallittua.

Onko todellisuus muuta kuin pakenevia askeleita?

Terveenä ollessa pääsin itse rakkautta kohden, tänään … Sanoja en löydä.


Olen ihminen!


Mieli.

Kuinka paljon tuohon pieneen sanaan mahtuukaan. Se on ihmisen kokoinen asia. Kirvelee, kipuilee, eikä sanoja ole kertomaan sitä oloa joka sisällä asuu. Sinne mahtuu myös positiivisia tunteita, mutta missä ne ovat?

Onko sairas / rajotteinen / vammainen ihminen tilaston mukaan käyttäytyvä, pitääkö hänen olla itseensä sulkeutunut. Vain neljä seinää ja tyhjyys tunteissa, kuin tsompi. Yhteiskunta ja ympäristö sanelevat säännöt ja jos et ole sitä mitä joku terve määrittelee, olet kaiken ulkopuolella.

Mieli kipuilee kaikesta tästä. Oma toiminta on kokonaan muuttunut; olen toisen avustettavana, syöminen onnistuu jotenkin ja veskissä käynti, toinen pesee ja suihkuttaa, joku siivoaa ja imuroi, ulos meneminen on oma sou.
Entä se, kun on portaita esteenä, invawc on täytetty pesuaineilla tai muulla tavaralla. Paljon on muutakin, tässä vain muutama. Itsenäisyyttä ei enää ole.


Onko ihme, että mieli järkkyy?
Eikä siihen ole saatavana apua. Vain fyysisen muutoksen ymmärretään jotenkin, mutta se psyykepuoli on ihan hunningolla. Sille jopa nauretaan ja vähätellään. Se ymmärretään jotenkin fyysisesti terveen ihmisen kohdalla, mutta sairas / rajotteinen / vammainen, on tämän ymmärryksen ulkopuolella.



Pään sively, hentoinen kosketus harteilla, käsivarsilla, käsissä, saa aikaan kyyneleet silmiin. Tunne, että minusta välitetään. Olen ihminen, joka tarvitsee kosketusta. Iho ja mieli odottavat kosketusta.



Mieli kaipaa huoltoa, siinä missä ihmisen keho ruokaa.