Tekniikan alle piilotettu tunne

Koneellinen ilmanvaihto, astianpesukone, tv, mikroaaltouuni, tekniikkaa… Arkitoimet ovat huomioitu. Apuvälineet monenmoiset ja tekniikasta on apua monessa. Niistä en valita.

Tekeekö tekniikka onnelliseksi? Auttaa monessa asiassa ja tässä tilassa on hyödyllinen, niin päivällä kuin yölläkin.

Tuo digiboxi on taas rikki ja takuuaika ummessa. Mikähän väläys tuokin oli? Voi olla hyväkin juttu, mutta keskeneräinen. Nytkin vielä tietyt kanavat ovat kadonneet, eilen illalla klo 21.00 aivan itsestään. Maksan televisioluvan, saakohan rahaa takaisin kun kanavat eivät näy? Tuskin! Vihaiseksi tekee.


Tekniikka on loistavaa, jos ei ole ”maanantaikappale”.

Olenkohan minä maanantaikappale? Vaikka laskelmien mukaan syntymäpäivänä oli keskiviikko.


Olen ihminen, en tekniikkaa.

Elämäni on ollut monen kirjavaa ja siihen on mahtunut niin suruja kuin ilojakin. Minulle on sanottu, eikö ole ihanaa, että on kokenut kaikenlaista. Nyt voi muistella, että tulipa koettua sekin.

Niinkö!!!

Elin elämääni ja koin hyviä asioita. Tänään haluan niitä samoja asioita, sillä ne olivat hyviä, en halua vain muistella. En ole kiikkustuolissa istuva ja mennyttä muisteleva. Sitä paitsi, olen pyörätuolissa. Minä olen parhaassa iässä ja minulla olisi mahdollisuus kokea ja tuntea. Niin, koen ja tunnen nytkin. Huokaus!


Tunteet. Mitä ne ovat?

Karkuun juokseva rakkaus, jota kiinni ei saa. Pyörätuoli ja sairaus, pelottava yhdistelmä. Karkuun!! ”Ei sille kannata rakkautta antaa, sehän kuolee kohta.”

Kaukana asuvat läheiset, jotka elävät omaa elämää. Suku, ihana asia – mutta, onko aina hyvä? Hekin tarvitsevat oman elämän. Rakkaushalaus.

Ikkunan takaa katsottuna näkee elämää, oma koti alkaa tuntua tunkkaiselta (enkä tarkoita, etteikö olisi tuuletettu). Olisi ihanaa tuulettaa palkeitaan, myös puhumalla.

Paleleva sydän, paleleva mieli.

Teennäistä huolenpitoa. Oven sulkemisen jälkeen, poissa silmistä poissa mielestä.

Keittiö on olemassa ja lattia on likainen, vaikka vasta on puhdistettu.

Kiukkua, kun sapettaa tämä kaikki.

Pelkokerroin ja selviytyjä

Televisiossa on jos minkälaista kilpailua ja palkintoina rahaa, tai rahalla ostettavaa palvelua. Mistä sitä rahaa riittää tuohon?


Ihmiset menevät vapaaehtoisesti autiolle saarelle, tai tekevät ennätyksiä, tai voittavat ihmeellisiä pelkojaan. Ja palkintona rahaa, rahaa, mainetta. Lehdet jahtaavat voittajia ja häviäjiä ja siltä väliltä. Lööpit huutavat isoilla otsikoilla, kuka teki mitäkin ja kuka oli kenenkin sängyssä tai teltassa, suuteli, söi ja joku ryyppäsi, piereskeli.

Tarvitaan jotain, tahdotaan olla jotain, kun oma elämä on niin tylsää. Lähdetään hakemaan haasteita. Matkalle maailman ympäri ja rahaa vain vähän, mutta palkintona on paljon rahaa ja mainetta.


Haasteita on ihan tavallisessa elämässä; liikenteessä, asenteissa, byrokratiassa, lääkärit, isot ja pienet montut ja muut lukuisat ongelmat.

Miksi ei järjestetä kilpailuita, kuinka selviää rajotteinen ihminen tässä elämässä, jonka ovat rakentaneet terveet.

Entä jos, istutetaan terveet ihmiset tuoliin, laitetaan 20 kg:n lyijypainot jalkoihin ja käsiin, päähän 5 kg:n panta ja teipataan suu kiinni ja sanotaan, elä tässä yhteiskunnassa yksi kuukausi, taitaa yksi viikko tai päivä olla riittävä vaihtoehto. Aloita tyhjästä elämän kasaaminen, päivisin, öisin, aamuin ja illoin.

Ai niin, kipua, nöyryytystä, anelun tuskaa, henkistä kipua, jne. ei heille voi antaa.
Tulisikohan nuo tunteet matkan varrella, kun toinen pyyhkii pyllyn pöntöllä käynnin jälkeen.
Entä kun lusikka tai haarukka ei mene suuhun ja on nälkä. Kotona olemiseen vaaditaan taistelua, eikä ole puhettakaan hiusten kampaamisesta tai muuten hygienian hoidosta.
Kadun toisella puolen on jotain mitä haluaisi nähdä, mutta sinne pääsy on mahdotonta, tai todella hankalaa ja vaarallistakin.

Olen itse ollut terve ja toimiva, huomasinko silloin nuo ongelmat? Tiesin niiden olemassaolon, mutta en kokenut niitä silloin omakohtaisesti.
Kunnioitin ihmisiä, jotka jaksoivat elää rajaotteisena tässä yhteiskunnassa. Ja ihmettelin asenteiden määrää, jo silloin.



Tämä elämä on enemmän kuin seikkailu autiolla saarella ilman ruokaa tai matojen syöntiä selvitäkseen omista peloistaan. Tai matka maailman ympäri -kilpailu.


Taistelua rahasta, sitä tämä on. Raha, jolla saa apua arkielämään.

Perusoikeuteen tässä yhteiskunnassa. Olisiko olemassa kilpailua minulle, jonka voittaisin ja saisin rahaa esim. apuun (palelee näin kylmällä) tai, että saisin oman lääkärin (yksityisen).

Jos asiat olisivat toisin päin, enemmistönä olisivat rajotteiset, olisiko silloin asiat toisin?

Ristiriita. Rahaa on, mutta kenelle se annetaan?

Miksi tulee itku, kun syötävä tippuu lattialle?

Ajan tuolilla keksien päälle ja ulisen tuskasta!

Tuskallista, mutta ei vaarallista. Niin, ei vaarallista, fyysisesti. Henkisesti sitäkin enemmän.


Olin keittiössäni ja laitoin iltapäiväkahvia. Avohyllyllä on syötävää, helposti saatavilla. Hyllyllä oli kahvin kanssa sopivaa syötävää, herkullistakin. Hyllyllä oli muutakin, avoin suolakeksipaketti. Yllättäen se oli lattialla.

Katsoin alas ja itkin. Miksi olen kykenemätön toimimaan, en voi nostaa niitä lattialta. Oli pakko ajaa päältä painavalla sähköisellä työtuolilla. Lattialla valtavasti muruja ja renkaissa lisää samaa moskaa, joka leviää ympäri huushollia. Keksit olivat muuttuneet moskaksi, niitä ei enää syöty.

Olinhan joskus saanut lattialta paistetun broiskun palasia ja syönyt ne, uudelleen maustettuna. Lattian kautta suuhun, minulla taitaa olla aikamoinen vastustuskyky.
Näitä pudonneita keksejä en enää voinut syödä. Kahvi ei edes maistunut miltään. Suussani oli kuumia perunoita ja suolavettä. En minä itkenyt menettämiä keksejäni.

Menin siivouskomerolleni ja otin harjan käteeni. Sillä jotenkin sohin muruset ja keksit seinän vierelle. Siinä ne ovat, kunnes avustaja tulee, huomenna. Pölyimurin käyttö ei enää onnistu omin voimin.

Itkuni yltyi.


Olen voimaton tällaisen pienen asian edessä, en ole mitään. Joku voi sanoa, että eihän se mitään, ei ole vaarallista. Mutta se ei ole ´eihän se mitään`.

Henkisesti olen lattialla itsekin ja totuus on ajanut ylitseni. En olisi koskaan uskonut, kuinka näin pieni asia voi tuntua suurelta. Itkeminenkin on vaikeaa, henki tahtoo loppua. Itku muistuttaa suden ulvontaa. Kieltämättä sekin on kauniimpaa kuunneltavaa, kuin on ihmisen epätoivoinen ulina ja paniikinomainen hengen veto.


Sisälläni etoo ja päätä särkee. Tervettä naurattaa tämä koominen valitus, ehkä minuakin huomenna.
Tänään itken / ulisen ja vaivun itsesääliin. Saamaton, voimaton, kykenemätön, turha, ei ihminen, ei kelpaa mihinkään…!


Olen vammainen.

Tarjotaan halvalla - asenteita!

Asenne, se on ilmaista. Näin minä ajattelen, mutta ympäristö hinnoittelee senkin.
Onhan ihan selvää, kun ja jos asenteet olisivat suvaitsevaisia, ymmärtäviä tai edes jonkin verran tajuaisivat erilaisuuden olemassaolon ja ne vaikeudet, niin siitä olisi hyötyä. Jopa rahallisesti.


Tulee mieleeni junaan meneminen tai siitä poistuleminen p-tuolilla. Tarvitaan erillinen hissi ja sen tarpeen ilmoittaminen pitää muistaa tehdä. Hissi ei toimi, entä sitten? Työntekijöillä on todella töitä nostaa ihminen vaunuun, miten nyt parhaaksi näkee. Ai niin, tuli mieleeni, entä p-tuolin käyttäjän turvallisuus? Entä työntekijöiden turvallisuus?

”Ei kuulu tehtäviin” Saattaa käydä niin, että p-tuolia käyttävä henkilö voi jäädä lähtevästä junasta kun ei pääse junaan. Äh! Miksi asiat pitää tehdä vaikeaksi?

Tai wc:n toimimattomuus voi olla syy. Tietääkö edes ”terve” ihminen, milloin luonnolliset tarpeet yllättää? Veski toimiikin, mutta tieto konnareilla on ollut tuollainen jo jonkin aikaa. Huoh. Miksi tieto ei voi olla oikea, tai päivitetty ajan tasalle?
Asenne; ei sen väliä, ei kiinnosta. Ups, taisi unohtua. Usein vedotaan unohdukseen, mutta eikö työssä pidä tehdä työ hyvin? Jatkuva selittely unohduksesta juoruaa jostain muusta.

Eräällä asemalla, on hissi, mutta pitää muistaa ilmoittaa sen tarpeesta. Kerran meinasin jäädä junasta, kun virkailijalla oli huono päivä. Olin nimittäin luottanut toisen virkailijan sanaan ja hän ei ollutkaan ilmoittanut ko. asemalle minun hissin tarvettani – jotta pääsisin asemalaiturille. Tulevaisuudessa muistan, älä luota, vaan hoida itse.

Onhan olemassa yksi junatyyppi, johon pääsee ilman hissiä. Siellä on pari paikkaa tuolille, mutta sekin pitää ”parhaassa” tapauksessa taistella lastenrattailta itselle. Onko tämä oikein? Jälleen kerran taistella paikasta.


Asenne elämässä, kadun esteet, jalkakäytävien reunat. Tuosta tulikin mieleeni. Eräs tapahtuma, niistä lukuisista. Risteys, lukuisten joukossa, oli ylitettävänä. Hain matalinta kohtaa ja se löytyi ihan reunasta. Hienosti yli, ups. Vasta puolella ei ollutkaan matalaa kohtaa mistä mennä yli. Ei kuin liikenteen sekaan ja hiukan kiertämään. Autoille on rakennettu matalia kohtia ylittää jalkakäytävä!! Juu´u!
Onko turvallisuus vain autoilla ja niiden kuskeilla? Kuskit ovat suojassa auton sisällä, sinne ei sada, ei tuule, ei ole kylmä… siellä on turvassa p-tuolin käyttäjältä.

Asenteita on aina olemassa, mutta niiden muokkaaminen on joskus paikallaan. Onhan ihminen muokattu markkinayhteiskuntaan sopivaksi. Miksi tämä asennemuokkaus on hankalaa? Ai niin, siitä ei vissiin synny rahaa!
Tiedän myös kuinka on asenteita ruokaan, tapaan pestä itseä, alkoholiin, aatteisiin… lista on pitkä. Kuitenkin täytyisi olla mukana maalaisjärkeä, ainakin julkisilla paikoilla ja palveluilla.

Monessa paikassa ja tilanteessa asenne ratkaisisi tilanteen, jopa ilmaiseksi. Tulisi halvemmaksi tehdä paikat heti kaikille sopivaksi, kun jälkeenpäin miettiä ratkaisuja. Tuhlata rahaa suunnitteluun ja pähkäilyyn miten homma hoidettaisiin. Tulee taatusti kalliiksi, varmasti. Ja taas ovat rajoiteteiset syyllisiä, kuluerään.
Kerran seurasin erästä tilannetta. Oli portaat ja vieressä liuska. Enemmistö kävelevistä käytti liuskaa. Mitä tuosta pitäisi ajatella?

Ajatella, juu. Entä terveyden palvelut? Onko rajoitteinen ihminen ihminen, vai jotain joka joutaa kärsimään ilman apua. Pompotellaan edestakaisin ja aina selittää uudelleen sama stoori, puhekin kun takkuaa.
Tiedän erään sairaalan, josta ei löytynyt inva-wc:tä, eikä vaksi tiennyt sen olemassaoloa. Voihan rumasana!

Asenne - siinä suurin ongelma!

(pitääkö vain rajoitteisella ihmisellä olla joustoa "terveiden" seassa?)

Nyt tuli ukonilma.

Vuositarkastus

Vuodeksi on ohi. Käynti hus:ssa oli perinteinen ja meni perinteisen kaavan mukaan. Lääkäri myöhässä, mutta asiallinen ja ystävällinen. Vielä väkisinkin vanhaa nimeäni käyttivät, vaikka ”kirjoissa ja kansissa” oli oikein. Tuosta ex-nimestä itse olen päässyt hyvin irti.

Taivaalla leijuu kolme punaista kuumailmapalloa. Olisi kiva päästä kyytiin, näkökenttä olisi varmasti erilainen. Katsoisiko sitä omaa elämäänsä toisin?

Ai niin, taas sormeni kirjoittelevat harhapolkuja. Välillä harhailen, tainnut jäädä päälle ”edellisestä” elämästäni. Tänään oli myös WTC –tapauksen 6 –vuosipäivä.


Niin se vuositarkastus. Kaiken tiesin jo entuudestaan, mutta piti käydä lääkärissä sillä Kela vaatii lausunnon kuntoutusta varten. Outoa on, että kuntoutussuunnitelma on tehty kolmeksi vuodeksi, mutta Kela vaatii lääkärin tekemän B-lausunnon joka vuosi (lausunnon maksan minä). Tässä tuhlataan yhteiskunnan rahoja ja voimavaroja. Outoa, ihmetteli lääkärikin.

Tämä diagnoosi on totaalinen, ei ole parannusta vielä keksitty. Kela pelkää minun käyttävän hyväksi, miten. Eikö kuntoutus lopu, kun kuolen, vaikka se olisi tehty kymmeneksi vuodeksi. Vai onko ihmeparannus olemassa?

Tämä systeemi ihmetyttää tavallista tallaajaa. Lääkäri kirjoittaa lausunnon ja minä odotan ja kärsin, tuleeko Kelalta taas kieltävä päätös.

Olin tehnyt parin sivun mittaisen muistilistan. Lääkäri kyseli kaikenlaista ja minä annoin tulla mitä mielessä oli. Kyselin myös eräästä alsin alamuodosta, primäärinen lateraaliskleroosi. Olisiko minulla se muoto?

Heräsin!

Mitä hyötyä on siitä, että saisin uuden diagnoosi, en minä parane ja yhtä hankalaa olisi elämä. Ehkä vielä enemmän vaatisi selittelyjä ja puhujalla vaikeuksia selitellä.

Lääkäri oli sitä mieltä, että kokeiden perusteella ei ole, vaikkakin muutama yhteneväinen kohta on olemassa, mm. hidas eteneminen, oikean puoleinen painotus. Muut jutut kertovat muuta.


Kyselin myös lopun hoidosta kotona. Se tuntui olevan ainakin lääkärille hiukan vaikea juttu. Sillä päätös tehdään muualla kuin sairaalassa. Tietenkin tarvitsee maksusitoumuksen kunnalta. Ääääääääähhh, olisinpa rikas. Olisi mahdollista kuolla kotona.

Hetkinen!

Mistä minä tiedän milloin minä kuolen ja mihin sairauteen, vai jäänkö auton alle? Minun odotetaan kuolevan alsiin. Eikö silloin ole mahdollista kuolla kotona? Perushoito ja kipulääkitys. Lääkärille sanoin, etten halua hengityskoneeseen. Mistä minä tiedän lähdön tulevan täällä? Voin olla aivan muualla koti- tai ulkomailla.


Phuuh… hengästyn.

Näkemiin saniaiset

Eilen sain itseni puettua lämpimästi. Kieltämättä se oli operaatio, joka kesti ja kesti. Taisi mennä reilu puolituntia, jotta sain pitkikset, sukat ja kengät jalkaan. Olen saanut viitan, johon kuuluu jaloille tuleva lämmin peitto. Tämän peiton päälle laitto oli haasteellinen. Pitänee harjoitella. Villapaita alle ja takki päälle, aurinkolasit silmille ja sähkäriin vauhtia ja ulos.

Kello oli jo puoli neljä ja viideltä pitäisi olla syömässä ja lääkkeen otossa. Ja hiiteen aikataulut. Tahdoin ulos ja siellä olen aikatauluista välittämättä. Oli niin kaunis ilma, ettei sellaista saanut jättää ”käyttämättä”.


Merenrantaan suunnistin. Istuin siellä (seisoakaan en voi) ja katselin merelle, veneitä, laivoja ja monta muuta vehjettä veden päällä seilasi. Taivaalla lentokoneet surrasivat ja joku jätti jälkeen vanan kertomaan ylilennosta.

Tällä rannalla mieleni lepää ja sydämeni syke tasaantuu. Tuo koneiden ääni on välillä häiritsevä ja siksi päätin lähteä pienelle ”kruisailulle”.


Rantaa pitkin ajelin Kartanon alueelle, siellä on myös hiljaisuutta, vaikka vilkas katu on lähellä.

Vieressäni meren rauhallinen liplatus, joka särkyi veneiden aallokossa. Auringon säteiden lämmitystä niskassani. Vielä oli elämää ympärilläni, ihmisiä ja elämiä, tuulen hienoista havinaa puiden lehdistössä. Kuinka kaunista olikaan.

Kartanon alueella kasvillisuus on pukeutunut syksyn aavistukseen. Tammen alla istuessani, tunnen tammenterhojen putoilevan maahan. Oravia ei näy. Tuolla, koivun lehdissä on aavistus syksyn värejä ja sanon näkemiin saniaisille, jotka ovat ruskettuneet. ´Näkemiin, ensi keväänä on uusi aika ja me tapaamme kesän kynnyksellä.´

Mielessäni ajattelen, olenkohan liian optimistinen itseni suhteen. Hiljainen vastaus sisälläni sanoi, et ole.


Tuttu lammikko oli tyhjillään. Jokunen puun oksa vedessä ja lammikon pinta oli ihan tyyni, eikä ollut jälkeäkään kesän ”ruuhkasta”.
Vesilinnut ovat lähteneet - jonnekin. Pieni haikeus oli mielessäni ja kiukun poikanen nosti päätään. Tulee kylmä vuodenaika ja minun itsenäisyyteni on poissa. En uskalla ajatella talvea; lunta, jäätä, kylmyyttä.
En kuitenkaan tahdo etukäteen surra tulevaa, sillä koskaan ei tiedä, jos sittenkin tapahtuu jotain lämmintä.

Ajelen takaisin päin, ohitseni kulkee ihmisiä. Kävelijöitä, juoksijoita, sauvakävelijöitä, pyöräilijöitä, ehtivätkö he katsoa ympärilleen. Joku puhuu kännykkään juostessaan. Vielä on sorsia vedessä kellumassa, kuin jotain odottaen. Ovat aika pulleita, syöneet masunsa täyteen tulevaa varten. Niillä tuskin rasvakerros on ongelma. Rantakaislikko on syksyn näköinen ja mietin mikä on noiden rantaheinien nimi.


Palaan takaisin lempipaikalleni meren äärelle. Aurinko on siirtynyt parin tunnin verran, ehkä enemmän. Kohta on aika lähteä sisälle, mutta vielä hetki. Suljen silmäni ja nautin.
Sisälleni tallennan kaiken näkemäni ja tuntemani ja kylminä hetkinä mielessäni on lämmin keidas. Muutaman kuvan olen kameralla ottanut, muistoksi.


Vielä pystyin itse pukemaan itseni ja olemaan ulkona ilman tunnetta, että on jonnekin kiire ja vieressä on joku odottamassa poislähtöä.


Tänäänkin on kaunis päivä.

Jatkoaika

Siitä on kohta 6 vuotta kun sain diagnoosin, ALS. Elinaikaa 2-5 vuoteen.

Onko tämä jatkoaika pahempi, kuin on tuo diagnoosi? En kuollut tilaston mukaan. Yhteiskunta, mitä odotat minulta? Mitä minä voin itseltäni odottaa? Mikä on minun paikkani tässä yhteiskunnassa?


Laitoskuntoutus evättiin perusteella; kuntoutuksesta ei ole teille hyötyä. Samaan aikaan kuntoutuksessa oli alsilaisia, joilla tilanne oli sama tai pahempi. Heillä on toivoa parantua!

Miksi minulta evättiin kuntoutus liirumlaarum selityksi. Onko syy se, että olen yksineläjä omassa asunnossa, en missään palvelutalossa. Vai onko syy siinä, etten ole minkään arvoinen, kun ei ole lähellä ketään pitämässä minusta huolta.

Kunpa tietäisin, helpottaisi vähän oloani.


Laitoskuntoutus on minulle erittäin tärkeä.

Olen saanut keskustella psykologin kanssa, olen saanut muuta ammattiapua, olen saanut elämää hetkeksi ympärilleni, olen tavannut vertaisia, olen tuntenut olevani ihminen! Kuntoutus on lisännyt elämänhalua ja olen voinut saada kaiken tuon saman katon alla. (Olen jopa päässyt ulos, sillä olen saanut apua pukeutumiseen.)
Tarvitsematta tuntea tuskaa kaikesta fyysisestä toiminnasta, vaikka kotona on avustaja noina päivinä apuna. Entä kun haluan ulos, kun ei ole avustaja lähellä?


Niin, olen jatkoajalla. Hengissä, en toiminut tilaston mukaan ja järkytin kaikkia.

Lääkärin sanoessa nuo sanat, elinaikaa noin … Aloin miettiä loppuelämääni ja kuinka sen eläisin. Viisi vuotta meni ohi vuosi sitten marraskuussa ja elän edelleen. Mitä minä teen tällä ajalla?

Päivät ovat samanlaisia. Eilen haaveilin ulos menoa, mutta eihän se onnistunut, kun olisi pitänyt laittaa paljon vaatetta päälle ja olin yksin. Haluaisin olla tuolla sateessa, edes hetken ja meren rannalla katsomassa aaltojen voimaa myrskyn keskellä. Rauhoitusta tuskaiseen mieleen.

Jos olisin valmistautunut kuolemaan, olisinko vielä täällä? Tämä on ironista, elän vaikka välillä en halua elää. Tänä aamuna vatsani oli taas pullea ja kipeä, mitähän siellä on? Tämän istumisen syytäkö?

Ensiviikolla oli vuotuinen käynti neurologilla. Kuhan nyt on lääkärinä?


Tätäkö on elämäni jatkoaika?

Korkokenkiä ja suudelmia

Kaipaisinko jalkojani, käsiäni, suutani… kaipaan! Tahtoisin tanssia, piirtää, laulaa, suudella… tahdon.


Kaikkea entistä tahdon ja haluan. Haluan matkustaa ja nähdä Venetsian vetiset maisemat ja vajoavat vanhat talot, tai jossain kaukana siintävät vuoren huiput. Entä meren kutsuvaa keinuntaa, purjelaivan kannella auringosta nauttien. Sitä kaikkea haluan ja paljon muuta.

Tanssinut olen monet tahdit, keilapalloa heittänyt, kalloin rinnettä köyden avulla alas tullut, autoa ajanut iskelmiä hoilaten, metsässä kulkenut, vieraissa kaupungeissa seikkailut.

Muistan Istanbulin tuoksut ja elämän huudot, Marrakeshin tuhannen ja yhden yön tarinoiden torin, Thaimaan eksotiikan, Kreikan tummat yöt ja tanssin musiikin tahdissa. Jossain maassa paljaat varpaani tanssivat pöydällä. Siellä jossain mustaa laavaa ihastellut ja kotiinkin muistoksi tuonut. Sisilian kalliit hinnat muistissa, siis todella kalliit. Naapurimaan tuttua kieltä kuunnellut ja melkein ymmärtänyt. Monessa muuallakin ovat jäljet jalkojeni sekoittuneet muiden askeliin, kotomaassa kuin vieraallakin. Euroopasta Afrikkaan ja Aasiaan.

Serpentiini tiet kuljettivat ylös ja alas. Bussissa istuen se tuntui hyvältä ja joskus pelotti. Ja ihanat ruoat… jam jam!


Tahtoisin jotain muutakin.

Olkapään itkuani varten, helliä käsiä lohduttamaan, tahtoisin huulia huulilleni, silmiä silmiini katsomaan. Tahtoisin hänet rinnalla kulkijaksi, edes hetken olijaksi. Ilon ja surun jakajaksi. Joskin suru on ottanut liian suuren vallan elämästäni, tunteistani. Eihän sitä kukaan kestä.

Tahtoisin nauraa ja tanssia, tahtoisin suudella sammakkoa ”prinssin” toivossa. Niin paljon ja enemmän, tahtoisin. Toiveeni ikuiseksi jää, haaveeksi mahdottomaksi. Sinne samaan joukkoon kävelevien jalkojeni kanssa.

Kaikki tuo ja paljon muuta pois katosi, vai katosiko?


Elin äsken vaarallisesti, söin 6 pientä palaa salmiakkisuklaata (jamjamajam). Ei tainnut sokeriarvot tykätä moisesta, mutta jotain mieleni kaipaa.


Mitä minulla on; koti ja ruokaa, läheiset siellä kaukana, ystäviä, elämä… ! Apuvälineitä apuna elämässä selviämään.


Usein ajattelen aikaa mennyttä, sitä edellistä elämääni. Olinko silloin onnellinen, ehkä olin, olinhan terve. Tänään ei ole korkokenkiä eikä suudelmia, ei edes kainaloa jonne mennä kun on paha olla. En ole vahva, joka kestää kaiken, ei ole niin vahvaa liimaa, joka korjaisi kaiken.

Tiedän, ei murehtiminen auta eikä tuo takaisin menetettyä. Elän tätä päivää näillä nykyisillä edellytyksillä ja välillä maristen ja muristen.