Aika

Aika, niin ihmeellinen asia

Tänään oli se päivä, tunti katosi kesän tieltä. Markkinat ja raha vaativat tunnin siirtoa, keväällä eteen - ja syksyllä taakse päin.

On kiire hankkia parempaa tavaraa, omaisuutta, parempaa mitä naapurilla on tai jotain muuta. Kiire ja aika!

Katselin vanhoja valokuvia, oli ennen. Välissä on aika tähän päivään.
Aika, mitä onkaan tapahtunut? Revin valokuvia. Mitä niillä on merkitystä? Vain tuottamassa pölyä. Muistoja, joku sanoo. Niin, muistoja. Entä jos ne muistot tekevät kipeää. Kuolemani jälkeen kuvat ovat riesa jälkeen jääville, kuten myös ajan myötä hankitut tavarat.

Kuvia katsellessani katseeni kiinnitti huomion jalkoihin ja käsiin. Näyttivät terveiltä ja toivat muistoja mieleeni. Kuvathan voivat valehdella.


Pysähtyneitä hetkiä, ilman pyörätuolia.


Tunti eteenpäin, mitä sillä saavuttaa? Terveyttä, ystäviä, hellyyttä, rakkautta…

Tunti, ei tuo jalkojani, käsiäni, puhettani, terveyttäni. On vain tämä tila, eivätkä markkinavoimat pelasta minua.

Masentaa, masentaa!!!

Puheen tuottaminen on hankalaa ja nyt vielä tilanne on mennyt eteenpäin. Äänikin alkaa olla puuroa.

Äänetön otus.

Pieniä ilon hetkiä

Eräänä päivänä mennessäni oikaisemaan ruotoni (päiväunille) tapahtui mieltä kuohuttavaa. Siirtyessäni työtuolista sänkyyn otin normaalin asennon ja varauduin heikoimpaan tilanteeseen.

Ponnistin… jestas sentään, jalkani kannattivat minua… minä seisoin hetken ja rojahdin sänkyyn. Onneksi sänkyyn, että ei lattialle. Seisoin hetken ilman tukea!!!


Sitä kun ei etukäteen tiedä, että tulee positiivisia yllätyksiä. Negatiivisia on tiuhaan tahtiin ja tietää jo, ettei hommat toimi.

Tiedän, etten parane, mutta tuollainen positiivinen tapahtuma antaa voimia toivoa ihmettä.
Kuntoutukseni kannattaa monessa suhteessa. Minussa olevat terveet lihakset toimivat.

Jeeeeee!

Miltä tuntuisi, jos ....

Istun p-tuolissani keskellä olohuonetta. Katseeni kiertää huoneissa ja kuvittelen.

Kuvittelen, miltä tuntuisi kävellä huoneesta toiseen, ihan omilla jaloilla, ilman ongelmia. Makuuhuoneesta, olohuoneeseen, keittiöön ja eteisen kautta veskiin. Avata käytävään johtava ovi ihan normaalisti, juosta portaita edestakaisin.
Keittiössä laittaa ruokaa, olohuoneen sohvalla löhötä ja katsella telkkaria, koluta makuuhuoneessa olevia kaappeja, imuroida huoneiden lattioita, pestä pyykkiä…


Olen asunut tässä asunnossa 12/2001 lähtien, enkä ole koskaan kävellyt täällä ilman mitään apuvälineitä. Silloin kun muutin tähän, niin apuvälineinä oli kaksi kyynärsauvaa ja manuaalinen p-tuoli. Niin ja ne raskaat kokopitkät jalkatuet, jotka nyt lojuvat varastossa. Sielläkään, varastossa, en ole käynyt, p-tuolilla kyllä pääsen varastokäytävään.


Miltä tuntuisi, ihan itse, kävellä paljain jaloin ruohikossa, tai haudata itsensä hiekkaan, tai pulahtaa mereen uimaan kuumana kesäpäivänä, tai laulaa kilpaa lintujen kanssa …


Niitä haaveita on riittämiin ja ne ovat yksinkertaisia. Sellaisen terveen ihmisen tekemiä asioita, joita itsekin olen joskus tehnyt. Silloin en tiennyt, mitä tuleman pitää.

Eräänä päivänä olin päivälevolla ja kuuntelin musiikkia. Olin nukahtanut ja heräsin, kun levy oli loppunut. En ollut kuin muutaman minuutin untenmailla.

Tuli mieleeni ajatus ja toive. Voisinpa nukkua ikiuneen yhtä rauhallisesti, kuunnellen hyvää musiikkia ja olla omassa sängyssä ilman tuskia.


Toiveita on monenlaisia. Toiselle auto tai mammonaa. Minulle, tavallista tervettä arkea tasapainoisen mielen kanssa tai rauhaisa kuolema.

Pörräten

Olihan minulla ajatuksena kirjoitta jostakin, mutta kadotin aiheen. Päässä pyörii monenlaista sekamelskaa. Joskus päässäni raivoaa myrsky.

Muistan kuinka rantalomamatkoillani lämmin tuuli hyväili ihoani, hiekalla maatessani tai kahvilan pöydässä istuessani.


Olenhan minä käynyt p-tuolilla Egyptissä Punaisenmeren rannalla, Tanskassa, Tallinnassa, Tukholmassa ja kotimaassa matkustellut. Haasteitahan reissut toivat ja vaativat kärsivällisyyttä ja runsaasti huumori mieltä. Tuolloin olin paremmassa kunnossa ja mieleni oli vahvempi. Nyt tuntuu kuin olisin väsyneempi ja rohkeuteni olisi kadoksissa. En tiedä, pääsenkö enää koskaan matkustelemaan maailmalla. Omia voimia kuuntelen ja kuitenkin toivon näkeväni vielä haaveitteni toteutuvan.


Kotona kaikki on niin turvallista ja tylsääkin. Joskus mieli tekee tepposia pelkästään olemisen takia. Onhan minulla avustaja, joka auttaa minua eikä jätä pulaan. Kaiken takana taitaa olla oma mieli ja omien asioiden muuttuminen.

On niin raskasta ymmärtää ja hyväksyä sitä tosiasiaa, että enää en ole kuin ennen. En voi lähteä yksin mihinkään, enkä silloin kun haluan. Kaikkea pitää suunnitella ja soittaa moneen paikkaan, ottaa pahin vaihtoehto huomioon….

Kaikkea ei voi ennakoida. Siitä tuli mieleeni eräs Tallinnan reissu.

Menomatka ja Tallinnassa olo sujui hyvin, mutta tullessa oli vitsit vähissä. Tulikin myrsky! Tallinnan päässä menimme kantosiipialukseen yläkerran kautta. Siis pääsin hyvin sisälle, mutta kuinka ollakaan, minun pitäisi päästä alakertaan, jotta pääsen paatista ulos kotisatamassa. Onni oli se, että olin manuaalilla liikkeellä. Paatin henkilökunta oli avulias, mutta pari hentoista miestä ei voi minulle mitään. He satuttavat selkänsä.

Kaksi heiveröistä miestä vieressäni ja totesin, ettei heistä ole apua asiassa. Portaat olivat todella jyrkät. Minun piti itse keksiä, miten pääsen alas (onneksi alas meno on helpompaa). Paatissa ei ollut hissiä. Portaiden yläpäässä iskin jarrut päälle ja sanoin henkilökunnalle, auttakaa minut yläportaalle istumaan. Minä tulin peffallani alas, yksi rappu kerrallaan, pitäen kaiteista kiinni. Toinen miehistä nosti jalkojani, sillä ne jarruttivat menoani. Ystäväni oli mukana ja kantoi vaatteita ja tavaraa alas. Hän oli kauhuissaan tuosta tilanteesta. Näky ei varmasti ollut hyvä, mutta yleisöä se kiinnosti, voi, voi kuului. Alas menin ja siellä minut nostettiin p-tuoliin. Peffani oli hellä!


Myrsky on tilanne, jolle ihminen on voimaton. Kuitenkin tuon paatin varustelu voisi olla toisenlainen, hissi olisi helpottanut minua ja kaltaisiani. Nykyisin p-tuolilla liikkuvia on paljon ja paikat tulee olla sen mukaiset.


Tuo reissu jäi mieleeni. Kuten myös Egyptin reissu, jossa tulivat eteen kulttuurin tuomat ongelmat. Muslimimaa… vammainen ja nainen… hmmm, hankala yhdistelmä turistinkin näkökulmasta. Myös opin kantapään kautta, että ulkomailla suomalainen ei auta suomalaista, jos on p-tuolin käyttäjä. Englantilaisia ja saksalaisia muistan lämmöllä.

Tanskan matkalla törmäsin siihen, että vaikka on pohjoismaa, niin asiat voivat olla erilaisia kuin kotimaassa. Sen voin sanoa, että tanskalaiset ovat todella mukavia ihmisiä, tällaiselle tuntemattomalle vammaiselle.

Kotimaa on kotimaa ja yllätyksiin saa täälläkin varautua, suurimmat ovat asenteet.