Tuska painaa mieltä
yksinäisyys istuu olalla
hiljaisuus raatelee mielen,
yksinäisyys istuu olalla
hiljaisuus raatelee mielen,
kaukana on kuulija.
Kenellä on korvia ja sydäntä, kuunnella ja pysähtyä toisen rinnalle? Olen törmännyt kysymykseen, mitä sinulle kuuluu. Mutta kysyjä ei ole halunnut… kuunnella vastausta. Hänelle on tärkeintä, hän itse, vai onko kiire. Itsekkäästi hän itse. Kohteliaisuudellakin on rajansa. Siinä yksi syy, miksi vaikenen. Sanojani ei ota kukaan vastaan.
Olen usein pohtinut puheen (kommunikaation) tarpeellisuudesta. On tärkeää saada kertoa sisäisistä tunteista. On kuitenkin iso kysymys; oikeasti kuunteleeko kukaan?
Terveenä ollessani minulla oli useita ystäviä, joille kerroin jonkin osan asiastani, en kaikkea - vain osan. Se auttoi mielen keventämisessä. Entä nyt? Ystävät ovat vähentyneet, eivätkä jäljellä olijat jaksa, halua tai ehdi kuunnella tunteitteni määrää.
Vastuun ottaminen, miksi se on niin vaikea? Ketään ei tarvitse eikä voi parantaa, mutta kuulijan tarpeellisuus on tärkeää. Entä antaa yhteisöllisyyttä, siihen tarvitaan useampi kuin yksi. Vai onko niin, ettei uskalleta tai viitsitä ottaa huomioon toista ihmistä? Joku toinen hoitaa tämän homman, minä en viitsi, kun olen sairas. Entä kun tämä toinenkin on sairas. Tai samassa tilassa. Vertainen tietää tunteen olemassa olon. Jaetaan tunne ja tilanne yhdessä, ei yksin.
Jakaja! Mitä jakaa ja miten? Yksi ihminen tahtoo jakaa tunteita, auttaa toista ihmistä – kannustaa eteenpäin. Jaksaako hän yksin? Mitä tapahtuu, kun tältä yhdeltä loppuvat voimat? Yhdessä yhteistä tilaa jakaen, jokainen saa jotain, käytännön vinkkejä tai henkistä kanssakäymistä. Jakaminen on myös saamista ei vain antamista.
Mielessäni on eräs lause; tee toiselle se, mitä haluat itsellesi tehtävän.
Kenellä on korvia ja sydäntä, kuunnella ja pysähtyä toisen rinnalle? Olen törmännyt kysymykseen, mitä sinulle kuuluu. Mutta kysyjä ei ole halunnut… kuunnella vastausta. Hänelle on tärkeintä, hän itse, vai onko kiire. Itsekkäästi hän itse. Kohteliaisuudellakin on rajansa. Siinä yksi syy, miksi vaikenen. Sanojani ei ota kukaan vastaan.
Olen usein pohtinut puheen (kommunikaation) tarpeellisuudesta. On tärkeää saada kertoa sisäisistä tunteista. On kuitenkin iso kysymys; oikeasti kuunteleeko kukaan?
Terveenä ollessani minulla oli useita ystäviä, joille kerroin jonkin osan asiastani, en kaikkea - vain osan. Se auttoi mielen keventämisessä. Entä nyt? Ystävät ovat vähentyneet, eivätkä jäljellä olijat jaksa, halua tai ehdi kuunnella tunteitteni määrää.
Vastuun ottaminen, miksi se on niin vaikea? Ketään ei tarvitse eikä voi parantaa, mutta kuulijan tarpeellisuus on tärkeää. Entä antaa yhteisöllisyyttä, siihen tarvitaan useampi kuin yksi. Vai onko niin, ettei uskalleta tai viitsitä ottaa huomioon toista ihmistä? Joku toinen hoitaa tämän homman, minä en viitsi, kun olen sairas. Entä kun tämä toinenkin on sairas. Tai samassa tilassa. Vertainen tietää tunteen olemassa olon. Jaetaan tunne ja tilanne yhdessä, ei yksin.
Jakaja! Mitä jakaa ja miten? Yksi ihminen tahtoo jakaa tunteita, auttaa toista ihmistä – kannustaa eteenpäin. Jaksaako hän yksin? Mitä tapahtuu, kun tältä yhdeltä loppuvat voimat? Yhdessä yhteistä tilaa jakaen, jokainen saa jotain, käytännön vinkkejä tai henkistä kanssakäymistä. Jakaminen on myös saamista ei vain antamista.
Mielessäni on eräs lause; tee toiselle se, mitä haluat itsellesi tehtävän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti