Pörräten

Olihan minulla ajatuksena kirjoitta jostakin, mutta kadotin aiheen. Päässä pyörii monenlaista sekamelskaa. Joskus päässäni raivoaa myrsky.

Muistan kuinka rantalomamatkoillani lämmin tuuli hyväili ihoani, hiekalla maatessani tai kahvilan pöydässä istuessani.


Olenhan minä käynyt p-tuolilla Egyptissä Punaisenmeren rannalla, Tanskassa, Tallinnassa, Tukholmassa ja kotimaassa matkustellut. Haasteitahan reissut toivat ja vaativat kärsivällisyyttä ja runsaasti huumori mieltä. Tuolloin olin paremmassa kunnossa ja mieleni oli vahvempi. Nyt tuntuu kuin olisin väsyneempi ja rohkeuteni olisi kadoksissa. En tiedä, pääsenkö enää koskaan matkustelemaan maailmalla. Omia voimia kuuntelen ja kuitenkin toivon näkeväni vielä haaveitteni toteutuvan.


Kotona kaikki on niin turvallista ja tylsääkin. Joskus mieli tekee tepposia pelkästään olemisen takia. Onhan minulla avustaja, joka auttaa minua eikä jätä pulaan. Kaiken takana taitaa olla oma mieli ja omien asioiden muuttuminen.

On niin raskasta ymmärtää ja hyväksyä sitä tosiasiaa, että enää en ole kuin ennen. En voi lähteä yksin mihinkään, enkä silloin kun haluan. Kaikkea pitää suunnitella ja soittaa moneen paikkaan, ottaa pahin vaihtoehto huomioon….

Kaikkea ei voi ennakoida. Siitä tuli mieleeni eräs Tallinnan reissu.

Menomatka ja Tallinnassa olo sujui hyvin, mutta tullessa oli vitsit vähissä. Tulikin myrsky! Tallinnan päässä menimme kantosiipialukseen yläkerran kautta. Siis pääsin hyvin sisälle, mutta kuinka ollakaan, minun pitäisi päästä alakertaan, jotta pääsen paatista ulos kotisatamassa. Onni oli se, että olin manuaalilla liikkeellä. Paatin henkilökunta oli avulias, mutta pari hentoista miestä ei voi minulle mitään. He satuttavat selkänsä.

Kaksi heiveröistä miestä vieressäni ja totesin, ettei heistä ole apua asiassa. Portaat olivat todella jyrkät. Minun piti itse keksiä, miten pääsen alas (onneksi alas meno on helpompaa). Paatissa ei ollut hissiä. Portaiden yläpäässä iskin jarrut päälle ja sanoin henkilökunnalle, auttakaa minut yläportaalle istumaan. Minä tulin peffallani alas, yksi rappu kerrallaan, pitäen kaiteista kiinni. Toinen miehistä nosti jalkojani, sillä ne jarruttivat menoani. Ystäväni oli mukana ja kantoi vaatteita ja tavaraa alas. Hän oli kauhuissaan tuosta tilanteesta. Näky ei varmasti ollut hyvä, mutta yleisöä se kiinnosti, voi, voi kuului. Alas menin ja siellä minut nostettiin p-tuoliin. Peffani oli hellä!


Myrsky on tilanne, jolle ihminen on voimaton. Kuitenkin tuon paatin varustelu voisi olla toisenlainen, hissi olisi helpottanut minua ja kaltaisiani. Nykyisin p-tuolilla liikkuvia on paljon ja paikat tulee olla sen mukaiset.


Tuo reissu jäi mieleeni. Kuten myös Egyptin reissu, jossa tulivat eteen kulttuurin tuomat ongelmat. Muslimimaa… vammainen ja nainen… hmmm, hankala yhdistelmä turistinkin näkökulmasta. Myös opin kantapään kautta, että ulkomailla suomalainen ei auta suomalaista, jos on p-tuolin käyttäjä. Englantilaisia ja saksalaisia muistan lämmöllä.

Tanskan matkalla törmäsin siihen, että vaikka on pohjoismaa, niin asiat voivat olla erilaisia kuin kotimaassa. Sen voin sanoa, että tanskalaiset ovat todella mukavia ihmisiä, tällaiselle tuntemattomalle vammaiselle.

Kotimaa on kotimaa ja yllätyksiin saa täälläkin varautua, suurimmat ovat asenteet.