Miksi kaipaan menneisyyttä?
Siksi, että silloin kävelin ja hypin ojien yli, tanssin ja aalloilla seilasin. Silloin kirjoitin kynällä, piirsin paperille kuvia koukeroisia.
Kävin töissä, taistelin paikasta nuoruuden keskellä. Juoksin täysinäiseen linja-autoon.
Puhuin papupadan pyörryksiin. Itse söin, pesin (hampaat hohtivat), kampasin hiuksiani, kävin vessassa pöntöllä. Suihkuunkin eksyin ja itsen puhtaaksi sain. Silloin minä olin minä. Yöjuoksulla mittasi katuja ja joskus taksin mittari raksutti hintaa. Taisin olla kulmakunnan kauhukakara.
Tänään…
Vatsa ei toimi ja mietin konsteja. Ne ensimmäiset miljoona konstia on jo kokeiltu. Lääkäriltä jos toiseltakin on apua haettu, turhaan (kun on ALS, niin kuolet kumminkin). Mistähän löytyisi lisää toinen miljoona kokeiltavia konsteja, vai halkeanko minä omiin jätteisiin. Minulla on tarkoitus vielä elää.
Minua pukevat toiset kädet, hellästi ja huolehtien. En kuitenkaan tee sitä itse. Tämän kesän alku on kylmä, joten on harrastettava kerrospukeutumista, jos ulos aikoo. Eilenkin hanskat piti laittaa käteen avustajan voimalla. Sormet oikeaan ”pussiin”. Entä jalat. Varpaat piiloon ja pian, ettei kylmyys puraise.
Entä puhuminen. Kuuma peruna suussa ja täynnä purukumia, joka maistuu pahalle ja tarttuu hampaisiin. Kuka olisi kiinnostunut kuuntelemaan hitaasti puhuvaa ja sanan kerralla julki tuomaan.
Puhtaus on puoli ruokaa. Onneksi on keksitty sähkökäyttöinen hammasharja ja vielä pöntöllä käynti on omatoimista. Entä kun eräänä päivänä en enää olekaan pöntöllä, vaan lattialla.
Kodin ulkopuolella tarvitsen apua kaikkialla. Olen täysin toisen ihmisen armoilla.
Anelen sairaalassa vessaan pääsyä, eivät he edes kuuntele. Olisikohan mahdollista saada henkilöä, joka puhuisi minulle, ei ohitseni toiselle henkilölle. Entä ne kynnykset, portaat, kuopat, kaivannot, tietyöt, ratikkakiskot, jne. Kapeat ovet, haisevat hissit joihin ahtautuu käveleviä lisäkseni. Eilen; avustaja joutui ahdinkoon seinän ja sähkärini väliin, kun hissiin tuli yksi lihava ihminen (sipsipussi kädessä) meidän lisäksi.
Tai on niin pieni hissi, että sähkäristäni pitää ottaa jalkalaudat pois, jotta mahdun siihen pieneen koppiin. Ei saa olla ahtaanpaikan kammoa. Huoh!!
Entä ne tunteet ja tarpeet, joita ääneen ei voi mainita. Rakkautta, niin henkistä kuin fyysistä. Onko sitä minulle olemassa? Ei ole, tai on, tai ei… tiedä häntä. Osan olen jo onnistunut heittämään taakseni. Opettanut kehoni hiljaiseksi. Heittänyt tunteet jäihin, rakkauden.
Joku voi ehdotella vaikka mitä - ehdotelkoon. Sanon vain, vaihdetaanko osia. Ota sinä minun sairaus / rajotteisuus, niin minä otan sinun terveytesi. Sitten voisimme suudella, vai haluaisitko.
Haluaisinko minä? Minun pitää miettiä, olisinko valmis suutelemaan sinua. Olisinko sittenkin samanlainen, kuin vaihdokini.
Siksi, että silloin kävelin ja hypin ojien yli, tanssin ja aalloilla seilasin. Silloin kirjoitin kynällä, piirsin paperille kuvia koukeroisia.
Kävin töissä, taistelin paikasta nuoruuden keskellä. Juoksin täysinäiseen linja-autoon.
Puhuin papupadan pyörryksiin. Itse söin, pesin (hampaat hohtivat), kampasin hiuksiani, kävin vessassa pöntöllä. Suihkuunkin eksyin ja itsen puhtaaksi sain. Silloin minä olin minä. Yöjuoksulla mittasi katuja ja joskus taksin mittari raksutti hintaa. Taisin olla kulmakunnan kauhukakara.
Tänään…
Vatsa ei toimi ja mietin konsteja. Ne ensimmäiset miljoona konstia on jo kokeiltu. Lääkäriltä jos toiseltakin on apua haettu, turhaan (kun on ALS, niin kuolet kumminkin). Mistähän löytyisi lisää toinen miljoona kokeiltavia konsteja, vai halkeanko minä omiin jätteisiin. Minulla on tarkoitus vielä elää.
Minua pukevat toiset kädet, hellästi ja huolehtien. En kuitenkaan tee sitä itse. Tämän kesän alku on kylmä, joten on harrastettava kerrospukeutumista, jos ulos aikoo. Eilenkin hanskat piti laittaa käteen avustajan voimalla. Sormet oikeaan ”pussiin”. Entä jalat. Varpaat piiloon ja pian, ettei kylmyys puraise.
Entä puhuminen. Kuuma peruna suussa ja täynnä purukumia, joka maistuu pahalle ja tarttuu hampaisiin. Kuka olisi kiinnostunut kuuntelemaan hitaasti puhuvaa ja sanan kerralla julki tuomaan.
Puhtaus on puoli ruokaa. Onneksi on keksitty sähkökäyttöinen hammasharja ja vielä pöntöllä käynti on omatoimista. Entä kun eräänä päivänä en enää olekaan pöntöllä, vaan lattialla.
Kodin ulkopuolella tarvitsen apua kaikkialla. Olen täysin toisen ihmisen armoilla.
Anelen sairaalassa vessaan pääsyä, eivät he edes kuuntele. Olisikohan mahdollista saada henkilöä, joka puhuisi minulle, ei ohitseni toiselle henkilölle. Entä ne kynnykset, portaat, kuopat, kaivannot, tietyöt, ratikkakiskot, jne. Kapeat ovet, haisevat hissit joihin ahtautuu käveleviä lisäkseni. Eilen; avustaja joutui ahdinkoon seinän ja sähkärini väliin, kun hissiin tuli yksi lihava ihminen (sipsipussi kädessä) meidän lisäksi.
Tai on niin pieni hissi, että sähkäristäni pitää ottaa jalkalaudat pois, jotta mahdun siihen pieneen koppiin. Ei saa olla ahtaanpaikan kammoa. Huoh!!
Entä ne tunteet ja tarpeet, joita ääneen ei voi mainita. Rakkautta, niin henkistä kuin fyysistä. Onko sitä minulle olemassa? Ei ole, tai on, tai ei… tiedä häntä. Osan olen jo onnistunut heittämään taakseni. Opettanut kehoni hiljaiseksi. Heittänyt tunteet jäihin, rakkauden.
Joku voi ehdotella vaikka mitä - ehdotelkoon. Sanon vain, vaihdetaanko osia. Ota sinä minun sairaus / rajotteisuus, niin minä otan sinun terveytesi. Sitten voisimme suudella, vai haluaisitko.
Haluaisinko minä? Minun pitää miettiä, olisinko valmis suutelemaan sinua. Olisinko sittenkin samanlainen, kuin vaihdokini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti