Yksi päivä voi saada ihmisen repeämään niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Pala palalta katoaa entinen minä.
Jumpalla huomasin, etten enää voi tehdä tiettyjä liikkeitä. Yritin ja yritin, sain aikaan vain kyyneleitä. Mielessäni ajattelin, että kohta sydän tulee rinnasta ulos. En kuitenkaan halua luovuttaa.
Mietin, että mikä oli järkyttävintä tilanteessa. Ei se, että jalkani eivät toimineet haluamalla tavalla, vaan sen tajuaminen. Kokonaistilanne on edennyt, enkä enää ole se ihminen mikä olin ennen. Muutos on todellista.
En minä halua olla tätä. En!!
Fyysinen olotilani on rikki ja psyykinen puoleni yrittää pysyä järjissään. Mistä siihen saa apua?? Itsepsyykaus ontuu, ei löydy voimia. Tunteeni ovat liian pinnalla, joka suuntaan. Edes itku ei helpota.
Miksi minulla on tunteet? Ehkä siksi, että olen ihminen. Siinä mielessä kaikki on kohdallaan, tunteet eivät ole kadonneet. Toisaalta olen kylmä kuin jäävuori, kova kuin graniitti, mutta sisältä olen hauras ja herkästi rikkoutuva. Sitä en osaa näyttää ulospäin. Ero on siinä, että ed. elämäni tuntemusten ja tunteiden lisänä on nyt tämä sairaus. Jotenkin tuntuu, että tänään minua seuraa vain negatiiviset tunteet.
Olen aina kirjoittanut ja vuonna 2004 aloin tehdä sitä enemmän. Silloin tekstini olivat vielä positiivisia, toivoa elämän oikeudenmukaisuudesta (tajunta: elämä ei ole oikeudenmukainen).
Tässä eräänä päivänä katsoin tekstejäni ja tajusin niiden muuttuneen negatiiviseksi (surullisiksi). Jotain se viestii. Olenko lähestymässä jotain päätepistettä? Sitä en pelkää, mutta tämä tunne sisälläni on raastava.
Puhuminen on raskasta, eikä monikaan kuulija jaksa kuunnella loppuun asti, vaan sanoo oman repliikin (kuvittelee miten minun aloittamani lause loppuu). Se menee aivan hunningolle. Kuulijan silmistä näkee paljon ja se on viesti minulle ja suljen suuni.
Ihmisten luo ei ole helppoa mennä, kelata tuolilla epätasaisella alustalla. Puhua heikolla äänellä, väistellä ennakkoluuloja, viedä omat voimat äärirajoille. Sitten kun uskaltaa voittaa oman tuskansa ja on toisen lähellä… noh, tilanne vaihtelee. Säälistä vähättelyyn, kohteliaisuudesta huomaamattomuuteen, ohi puhumiseen.
Tiedän miltä tuntuu kävellä omilla jaloilla portaita ja mennä oviaukosta sisään ja ulos.
Jumpalla huomasin, etten enää voi tehdä tiettyjä liikkeitä. Yritin ja yritin, sain aikaan vain kyyneleitä. Mielessäni ajattelin, että kohta sydän tulee rinnasta ulos. En kuitenkaan halua luovuttaa.
Mietin, että mikä oli järkyttävintä tilanteessa. Ei se, että jalkani eivät toimineet haluamalla tavalla, vaan sen tajuaminen. Kokonaistilanne on edennyt, enkä enää ole se ihminen mikä olin ennen. Muutos on todellista.
En minä halua olla tätä. En!!
Fyysinen olotilani on rikki ja psyykinen puoleni yrittää pysyä järjissään. Mistä siihen saa apua?? Itsepsyykaus ontuu, ei löydy voimia. Tunteeni ovat liian pinnalla, joka suuntaan. Edes itku ei helpota.
Miksi minulla on tunteet? Ehkä siksi, että olen ihminen. Siinä mielessä kaikki on kohdallaan, tunteet eivät ole kadonneet. Toisaalta olen kylmä kuin jäävuori, kova kuin graniitti, mutta sisältä olen hauras ja herkästi rikkoutuva. Sitä en osaa näyttää ulospäin. Ero on siinä, että ed. elämäni tuntemusten ja tunteiden lisänä on nyt tämä sairaus. Jotenkin tuntuu, että tänään minua seuraa vain negatiiviset tunteet.
Olen aina kirjoittanut ja vuonna 2004 aloin tehdä sitä enemmän. Silloin tekstini olivat vielä positiivisia, toivoa elämän oikeudenmukaisuudesta (tajunta: elämä ei ole oikeudenmukainen).
Tässä eräänä päivänä katsoin tekstejäni ja tajusin niiden muuttuneen negatiiviseksi (surullisiksi). Jotain se viestii. Olenko lähestymässä jotain päätepistettä? Sitä en pelkää, mutta tämä tunne sisälläni on raastava.
Puhuminen on raskasta, eikä monikaan kuulija jaksa kuunnella loppuun asti, vaan sanoo oman repliikin (kuvittelee miten minun aloittamani lause loppuu). Se menee aivan hunningolle. Kuulijan silmistä näkee paljon ja se on viesti minulle ja suljen suuni.
Ihmisten luo ei ole helppoa mennä, kelata tuolilla epätasaisella alustalla. Puhua heikolla äänellä, väistellä ennakkoluuloja, viedä omat voimat äärirajoille. Sitten kun uskaltaa voittaa oman tuskansa ja on toisen lähellä… noh, tilanne vaihtelee. Säälistä vähättelyyn, kohteliaisuudesta huomaamattomuuteen, ohi puhumiseen.
Tiedän miltä tuntuu kävellä omilla jaloilla portaita ja mennä oviaukosta sisään ja ulos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti