Voiko vakavasti sairas elää mahdollisimman normaalia elämää?
Ympäristö odottaa sulkeutumista elämästä. Näin olen kokenut. On ihmisiä, jotka kannustavat elämään elämää kaikesta huolimatta. Heitä on vain harvassa.
Normaali elämä. Siinä on vasta asia, joka ei ole edes terveille selvillä. Jollekin normaali ei ole toiselle normaalia.
Mitä on oma aika sairaalle rajoiteteiselle? Saako sellaista olla? Miten sellainen järjestetään?
Oma aika, siis ihan oma aika, on nautinto. Kukaan ei ole vieressä tekemässä jotain, kukaan ei ole sanomassa miten pitää tehdä, kukaan ei ole tuskailemassa hitauttani puhua tai tehdä jotain, kukaan ei yritä olla minä.
On ihanaa, kun voin vielä olla hiljaisuudessa tai kuunnella tai katsella jotain, olla vain minä. Voin vielä paljon tehdä itse. Voin mennä parvekkeelle silloin kun tuntuu siltä. Olla omassa kodissa, vain olla.
Vaikka nautin omasta ajastani, niin se ei tarkoita, että osoitteeni pitää unohtaa. Nyt vielä voin olla ihmisten kanssa (tilanteesta riippuen) ihan omana persoonana.
Tulee päivä, jolloin aina on avustaja läsnä, enkä silloin ole viettämässä aikaa ystävien saati itseni kanssa, ilman avustajaa.
Tässä sairaudessa on opittava elämään uudelleen, luopumaan siitä mitä on ollut. Omaksumaan uusia asioita ja tapoja toimia. Kengän jalkaan laitto ei ole enää helppo toimenpide.
Lähteminen kaupungille iltaa viettämään ei ole enää niin yksinkertaista. Pitää tietää minne menee ja niitä paikkoja on vähän. Samoja seiniä katella, onneksi henkilökunta on vaihtuvaa. Siitäkin on hyvät ja huonot puolensa. Toinen asia on tuo ”armopalan” toimivuus, kyyti.
Oma aika!
Mikä ihana asia, jotain vielä mitä sairauteni ei ole tuhonnut.
Ympäristö odottaa sulkeutumista elämästä. Näin olen kokenut. On ihmisiä, jotka kannustavat elämään elämää kaikesta huolimatta. Heitä on vain harvassa.
Normaali elämä. Siinä on vasta asia, joka ei ole edes terveille selvillä. Jollekin normaali ei ole toiselle normaalia.
Mitä on oma aika sairaalle rajoiteteiselle? Saako sellaista olla? Miten sellainen järjestetään?
Oma aika, siis ihan oma aika, on nautinto. Kukaan ei ole vieressä tekemässä jotain, kukaan ei ole sanomassa miten pitää tehdä, kukaan ei ole tuskailemassa hitauttani puhua tai tehdä jotain, kukaan ei yritä olla minä.
On ihanaa, kun voin vielä olla hiljaisuudessa tai kuunnella tai katsella jotain, olla vain minä. Voin vielä paljon tehdä itse. Voin mennä parvekkeelle silloin kun tuntuu siltä. Olla omassa kodissa, vain olla.
Vaikka nautin omasta ajastani, niin se ei tarkoita, että osoitteeni pitää unohtaa. Nyt vielä voin olla ihmisten kanssa (tilanteesta riippuen) ihan omana persoonana.
Tulee päivä, jolloin aina on avustaja läsnä, enkä silloin ole viettämässä aikaa ystävien saati itseni kanssa, ilman avustajaa.
Tässä sairaudessa on opittava elämään uudelleen, luopumaan siitä mitä on ollut. Omaksumaan uusia asioita ja tapoja toimia. Kengän jalkaan laitto ei ole enää helppo toimenpide.
Lähteminen kaupungille iltaa viettämään ei ole enää niin yksinkertaista. Pitää tietää minne menee ja niitä paikkoja on vähän. Samoja seiniä katella, onneksi henkilökunta on vaihtuvaa. Siitäkin on hyvät ja huonot puolensa. Toinen asia on tuo ”armopalan” toimivuus, kyyti.
Oma aika!
Mikä ihana asia, jotain vielä mitä sairauteni ei ole tuhonnut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti