Eilen oli päivä jolloin olin iloinen. Hetken luulin, että siitä alkaa nousu, olenhan ollut todella matalapaineessa. Sain b-lausunnon ensi vuoden kuntoutusta varten ja toivo heräsi, että jos sittenkin. Tämä vuosi on ollut kamala. Täyttelen uuden hakemuksen, sitten kun…
Tänä aamuna elämisen ilon oras ropisi lattialle.
Olen itse ajanut ystävät läheltäni. Ulkoinen vaje on ymmärrettävissä jotenkin, se nähdään. Sisällä olevaa pahaa oloa ei nähdä.
Miksi minä olen tällainen? Miksi en pysty enää pitämään ystäviä? Minä erkanen ihmisistä ja niitä ystävistä, joita on vielä jäljellä.
Puhe on hankalaa ja itkun yrittäessä, puheesta ei tule mitään. Taistelen arkielämän kanssa ja ystävät jäävät taka-alalle. Taitaa oma lapsikin ja lapsenlapsi jäädä pimentoon. Onneksi tyttäreni ymmärtää minun tilanteeni, eikä syyllistä siitä minua. Ystävyys on hankalampi asia, vaatii selityksiä enemmän.
Onhan olemassa sähköposti, mutta mitä minä kirjoittaisin siihen? Kirjoittaisinko, että kaikki on hyvin? Vai mieleni on mutavellin sisällä?
Mitä ystävä haluaa kuulla? Sen, kuinka häntä kannustetaan hankalassa tilanteessa eteenpäin. Mutta, kun minä en aina jaksa sitä!
Sitä paitsi, minun elämästä on tullut tylsää. Oletko ollut jumpalla? Se on yleisin kysymys. Eihän minulla ole elämää!
Jossakin vaiheessa oli erittäin tyytyväinen kaikkeen, on koti, ruokaa, jumppaa, tietokone, tv, koti, ruokaa, jumppaa, tietokone, tv…. ja pystyn kotona olemaan yksin.
Yllättäen huomaa, ettei minulla ole enää muuta jäljellä.
Yläkertaan on muuttanut uudet asukkaat, tai uusi asukas, askelista sen kuulee. Se taitaa olla minun olemiseni kohokohta, tai mietin, toimiikohan ovi, kun menen jumpalle.
Enää ei ole mahdollisuutta mennä ja tulla. Aina pitää miettiä; miten minä pääsen, onko avustaja saannilla, tuleeko taksi, missä pääsen veskiin, pääsenkö pyörätuolilla tapaamaan ystäviä…
Uudet virikkeet. Mitä ne ovat??? Mistä niitä saa??? Ulos tekisi mieleni, mutta tämä Suomen kylmyys vaatii pukeutumaan lämpimästi. Pukeutumiseen tarvitsen apua.
Tänä aamuna elämisen ilon oras ropisi lattialle.
Olen itse ajanut ystävät läheltäni. Ulkoinen vaje on ymmärrettävissä jotenkin, se nähdään. Sisällä olevaa pahaa oloa ei nähdä.
Miksi minä olen tällainen? Miksi en pysty enää pitämään ystäviä? Minä erkanen ihmisistä ja niitä ystävistä, joita on vielä jäljellä.
Puhe on hankalaa ja itkun yrittäessä, puheesta ei tule mitään. Taistelen arkielämän kanssa ja ystävät jäävät taka-alalle. Taitaa oma lapsikin ja lapsenlapsi jäädä pimentoon. Onneksi tyttäreni ymmärtää minun tilanteeni, eikä syyllistä siitä minua. Ystävyys on hankalampi asia, vaatii selityksiä enemmän.
Onhan olemassa sähköposti, mutta mitä minä kirjoittaisin siihen? Kirjoittaisinko, että kaikki on hyvin? Vai mieleni on mutavellin sisällä?
Mitä ystävä haluaa kuulla? Sen, kuinka häntä kannustetaan hankalassa tilanteessa eteenpäin. Mutta, kun minä en aina jaksa sitä!
Sitä paitsi, minun elämästä on tullut tylsää. Oletko ollut jumpalla? Se on yleisin kysymys. Eihän minulla ole elämää!
Jossakin vaiheessa oli erittäin tyytyväinen kaikkeen, on koti, ruokaa, jumppaa, tietokone, tv, koti, ruokaa, jumppaa, tietokone, tv…. ja pystyn kotona olemaan yksin.
Yllättäen huomaa, ettei minulla ole enää muuta jäljellä.
Yläkertaan on muuttanut uudet asukkaat, tai uusi asukas, askelista sen kuulee. Se taitaa olla minun olemiseni kohokohta, tai mietin, toimiikohan ovi, kun menen jumpalle.
Enää ei ole mahdollisuutta mennä ja tulla. Aina pitää miettiä; miten minä pääsen, onko avustaja saannilla, tuleeko taksi, missä pääsen veskiin, pääsenkö pyörätuolilla tapaamaan ystäviä…
Uudet virikkeet. Mitä ne ovat??? Mistä niitä saa??? Ulos tekisi mieleni, mutta tämä Suomen kylmyys vaatii pukeutumaan lämpimästi. Pukeutumiseen tarvitsen apua.
Ystäville on tuskallista katsella tällaista mutaan hautautunutta. Ymmärrän sen täysin. Entä minä? Minä olen itsekäs, kun ajattelen vain itseäni.
Kirjoittaminen, siihenkään ei aina löydy inspiraatiota. Lukeminen, höh! Telkan katselua, tietokoneella olemista ja sättäillä netissä. Onhan sekin tärkeää, mutta haluaisin elämää ennen kuolemaa.
Huomaan istuvani pyörätuolissa ja tuijottavani tyhjyyteen.
Kirjoittaminen, siihenkään ei aina löydy inspiraatiota. Lukeminen, höh! Telkan katselua, tietokoneella olemista ja sättäillä netissä. Onhan sekin tärkeää, mutta haluaisin elämää ennen kuolemaa.
Huomaan istuvani pyörätuolissa ja tuijottavani tyhjyyteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti