Tänään paistaa aurinko ja kevät tulee muutaman hetken päästä. Elämä voittaa! Vai voittaako? Millainen elämä minulla silloin on? Kuinka paljon olen riippuvainen toisen henkilön avusta? Onnistuuko sängystä nousu ilman apua, entä se veskissä käynti, syöminen, pukeminen, entä hampaiden pesu, hiusten harjaus…
Pohdin ristiriitaa. Eläin kun kärsii, niin lopetetaan. Muuten voidaan syyttää eläinrääkkäyksestä. Osaako eläin puhua ihmisten kieltä? Ei osaa, mutta sillä on tunteet. Ei se osaa sanoa, että haluaa elää, vaikka eläminen tuottaa tuskaa, tai tuskaa ei ole. Eläin ei ole ihminen.
Toisaalta, ihminen kuuluu eläinkuntaan. Ei kasvikuntaan tai kivikuntaan, sen opin koulussa. Vai, onko ihminen ihmiskuntaan kuuluva? Jos on, niin julmuus asuu ihmisen maailmassa. Kuinka herkästi puututaan eläinten kohteluun, kunnioittamiseen jne., mutta entä sairas / rajotteinen ihminen.
Entä ihminen, joka ei voi ilmaista mitenkään tuntemuksiaan? Ei puhu, ei nosta kättä, ei kirjoita. Kuka ymmärtää ilmeettömän kasvon sanomaa, joissa lihas ei liiku? Joku siirtää peiton päälle, vaikka on kuuma, tai antaa vettä vaikka ei ole jano. Hän, sairas ihminen, tajuaa kaiken ja kärsii. Mikä on ihmisarvo?
Olen onnellisessa asemassa, kun vielä tänään voin tehdä asioita itse. Tässä eräänä päivänä huomasin, että väsymys valtaa mieleni ja kehoni. Se on raskasta ja tuntuu kipeältä. Itku on usein läsnä. Iloinen ihminen siirtyy pikkuhiljaa taka-alalle ja suru astuu varkain kehooni. Miten minä toimin, kun en jaksa, en kykene. Entä, kun olen yrittänyt itseni väsyksiin… putoan lattialle? Olen siinä, kunnes joku ... joskus tulee.
Minulle on annettu yksi elämä elettäväksi ja jonain päivänä kuolema korjaa kasvattamani sadon. Lääkärit haluavat pitää minut hengissä, elämän nimissä. Minun kohdallani, ihmisrääkkäystä, suorastaan kidutusta!
Yhteiskunta on rakennettu terveille ja terveiden ehdoilla. Miksi ei uskalleta ja osata ajatella, että ihminen on muuttuvainen tahtomattaan.
Eläminen ei pysähdy nuoruuden ikään tai keski-ikään, eikä terveyteen tai liikuntakykyyn. Kop, kop, onko maalaisjärkeä olemassa?
Eilen metroasemalla metrojunaa odotellessa, luokseni tuli mies kysyen. – Mikä sinut on vammauttanut? Mitä minä vastasin. - En ole vammainen, olen saanut sairauden joka on vienyt liikuntakyvyn. Sairaus on iskenyt lihaksiin.
Tuskin hän sitä ymmärsi, sillä en jaksanut puhua niin kovalla äänellä, että hän olisi kuullut kunnolla. Enkä jaksanut toistaa sanojani tai tarkentaa sanomaani.
Kuka puhuu puolestani, kuka selittää mitä on ALS? Kuka sanoo minun ymmärtävän kysymyksen, mutta lihasten toimimattomuus on vienyt kyvyn puhua? Kuka laittaa paleleviin käsiin hanskat tai kuka uskaltaa antaa yksinäiseen sydämeen lämpöä? Kuka sanoo, etten ole tyhmä?
Lehdessä on ollut uutinen, että kolme vuotta kuolleena ollut ihminen löytyi kodistaan. Eikö häntä ollut kukaan kaivannut? Kaipaako minua, kun olen kuollut? Kuka on oveni takana; läheinen, ystävä vai ulosottomies, poliisi, sosiaalityöntekijä. Vai tv-kamera - ei sellainen, enhän ole julkkis.
Onko minulla muuta, kuin tämä sairaus? Vielä tässä hetkessä on vahva elämän halu ja jaksan herätä uuteen aamuun. Kuitenkin on pieni sisäinen ajatus, etten aamulla heräisi. Haluaisin nukkua ilman ensiapuryhmän puuhastelua ympärilläni.
Päivä päivältä toimintoni heikkenevät.
Jonain päivänä, jolloin aurinko paistaa ja luonto elää, kaikkea tuota katson ikkunan takaa ja toivon…
Pohdin ristiriitaa. Eläin kun kärsii, niin lopetetaan. Muuten voidaan syyttää eläinrääkkäyksestä. Osaako eläin puhua ihmisten kieltä? Ei osaa, mutta sillä on tunteet. Ei se osaa sanoa, että haluaa elää, vaikka eläminen tuottaa tuskaa, tai tuskaa ei ole. Eläin ei ole ihminen.
Toisaalta, ihminen kuuluu eläinkuntaan. Ei kasvikuntaan tai kivikuntaan, sen opin koulussa. Vai, onko ihminen ihmiskuntaan kuuluva? Jos on, niin julmuus asuu ihmisen maailmassa. Kuinka herkästi puututaan eläinten kohteluun, kunnioittamiseen jne., mutta entä sairas / rajotteinen ihminen.
Entä ihminen, joka ei voi ilmaista mitenkään tuntemuksiaan? Ei puhu, ei nosta kättä, ei kirjoita. Kuka ymmärtää ilmeettömän kasvon sanomaa, joissa lihas ei liiku? Joku siirtää peiton päälle, vaikka on kuuma, tai antaa vettä vaikka ei ole jano. Hän, sairas ihminen, tajuaa kaiken ja kärsii. Mikä on ihmisarvo?
Olen onnellisessa asemassa, kun vielä tänään voin tehdä asioita itse. Tässä eräänä päivänä huomasin, että väsymys valtaa mieleni ja kehoni. Se on raskasta ja tuntuu kipeältä. Itku on usein läsnä. Iloinen ihminen siirtyy pikkuhiljaa taka-alalle ja suru astuu varkain kehooni. Miten minä toimin, kun en jaksa, en kykene. Entä, kun olen yrittänyt itseni väsyksiin… putoan lattialle? Olen siinä, kunnes joku ... joskus tulee.
Minulle on annettu yksi elämä elettäväksi ja jonain päivänä kuolema korjaa kasvattamani sadon. Lääkärit haluavat pitää minut hengissä, elämän nimissä. Minun kohdallani, ihmisrääkkäystä, suorastaan kidutusta!
Yhteiskunta on rakennettu terveille ja terveiden ehdoilla. Miksi ei uskalleta ja osata ajatella, että ihminen on muuttuvainen tahtomattaan.
Eläminen ei pysähdy nuoruuden ikään tai keski-ikään, eikä terveyteen tai liikuntakykyyn. Kop, kop, onko maalaisjärkeä olemassa?
Eilen metroasemalla metrojunaa odotellessa, luokseni tuli mies kysyen. – Mikä sinut on vammauttanut? Mitä minä vastasin. - En ole vammainen, olen saanut sairauden joka on vienyt liikuntakyvyn. Sairaus on iskenyt lihaksiin.
Tuskin hän sitä ymmärsi, sillä en jaksanut puhua niin kovalla äänellä, että hän olisi kuullut kunnolla. Enkä jaksanut toistaa sanojani tai tarkentaa sanomaani.
Kuka puhuu puolestani, kuka selittää mitä on ALS? Kuka sanoo minun ymmärtävän kysymyksen, mutta lihasten toimimattomuus on vienyt kyvyn puhua? Kuka laittaa paleleviin käsiin hanskat tai kuka uskaltaa antaa yksinäiseen sydämeen lämpöä? Kuka sanoo, etten ole tyhmä?
Lehdessä on ollut uutinen, että kolme vuotta kuolleena ollut ihminen löytyi kodistaan. Eikö häntä ollut kukaan kaivannut? Kaipaako minua, kun olen kuollut? Kuka on oveni takana; läheinen, ystävä vai ulosottomies, poliisi, sosiaalityöntekijä. Vai tv-kamera - ei sellainen, enhän ole julkkis.
Onko minulla muuta, kuin tämä sairaus? Vielä tässä hetkessä on vahva elämän halu ja jaksan herätä uuteen aamuun. Kuitenkin on pieni sisäinen ajatus, etten aamulla heräisi. Haluaisin nukkua ilman ensiapuryhmän puuhastelua ympärilläni.
Päivä päivältä toimintoni heikkenevät.
Jonain päivänä, jolloin aurinko paistaa ja luonto elää, kaikkea tuota katson ikkunan takaa ja toivon…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti