(Kahvia tekisi mieleni)
Puheeni on heikonlainen ja sen tuottaminen on rankkaa. Hiljaa ollessani, en huomaa ongelmaani. Kaikki tuntuu normaalilta. Siis jos ei oteta huomioon liikkumisvälinettäni. Mutta, kun avaan suuni!
Hiljaa ollessani kukaan ei luule minun olevan humalassa, kun puhuminen on kuin humalaisen.
Haluaisin puhua ja on niin paljon sanottavaa.
Mieleni on todella matalalla. Masennus iski voimalla - ei ääntä, ei hyvää mieltä. Hiljaisuutta ja ilmeetön kasvo edessä, ei tällaista ihmistä ole mukava jututtaa. Yksinäisyys iskee voimalla. Puhuttelija pakenee, samoin minä. En minä ole tyhmä, vain hidas.
Joku kysyy jotain, eikä malta odottaa. Kysyy toisen kerran erilailla, miten ihmeessä minä vastaan.
Haluatko kahvia, vai et!!?? Miten siihen vastataan ?? Miten ehdin vastata, juu vai ei. Itku siinä tulee ja pakenee hiljaisuuteen. Olkoon.
Mieleni ja minä itkemme hiljaisesti. Miksi ei voi kysyä yksinkertaisesti, haluanko kahvia. Odottaa vastausta, sillä sen antamiseen voi mennä hetki aikaa. Tuleeko maitoa? Sokeria?
Yksi kysymys kerrallaan, kiitos! ......... Ei, joko tai!
Pistä teippi suun eteen ja ole päivä puhumatta. Niin ja sormet kiinni toisiinsa. Miltä tuntuu?
Kirjoita, sanovat. Juu kirjoitan, mutta se ei ole sama asia. Sitä paitsi kirjoittaminen on joskus hankalaa. Yllättävää, ei ole lauseita kuvaamaan tunnetiloja, vaikka sanat ovat olemassa. Entä kun sormet ovat väsyneet, eivätkä jaksa kirjoittaa. Kuka malttaa odottaa lauseen valmistumista?
On inhaa, kun tehdään kesken lausetta päätelmiä lauseen sisällöstä. Tuollaisessa tilanteessa pitää todella toinen tuntea hyvin, jotta tietää mitä toinen haluaa sanoa.
Minä haluan…
Mitäkö haluan? Elämäni takaisin! Se mikä oli ennen sairastumistani.
Halvattu, minä haluan, että et tallo ihmisyyttäni! Mitä päättelit?!
Puheeni on heikonlainen ja sen tuottaminen on rankkaa. Hiljaa ollessani, en huomaa ongelmaani. Kaikki tuntuu normaalilta. Siis jos ei oteta huomioon liikkumisvälinettäni. Mutta, kun avaan suuni!
Hiljaa ollessani kukaan ei luule minun olevan humalassa, kun puhuminen on kuin humalaisen.
Haluaisin puhua ja on niin paljon sanottavaa.
Mieleni on todella matalalla. Masennus iski voimalla - ei ääntä, ei hyvää mieltä. Hiljaisuutta ja ilmeetön kasvo edessä, ei tällaista ihmistä ole mukava jututtaa. Yksinäisyys iskee voimalla. Puhuttelija pakenee, samoin minä. En minä ole tyhmä, vain hidas.
Joku kysyy jotain, eikä malta odottaa. Kysyy toisen kerran erilailla, miten ihmeessä minä vastaan.
Haluatko kahvia, vai et!!?? Miten siihen vastataan ?? Miten ehdin vastata, juu vai ei. Itku siinä tulee ja pakenee hiljaisuuteen. Olkoon.
Mieleni ja minä itkemme hiljaisesti. Miksi ei voi kysyä yksinkertaisesti, haluanko kahvia. Odottaa vastausta, sillä sen antamiseen voi mennä hetki aikaa. Tuleeko maitoa? Sokeria?
Yksi kysymys kerrallaan, kiitos! ......... Ei, joko tai!
Pistä teippi suun eteen ja ole päivä puhumatta. Niin ja sormet kiinni toisiinsa. Miltä tuntuu?
Kirjoita, sanovat. Juu kirjoitan, mutta se ei ole sama asia. Sitä paitsi kirjoittaminen on joskus hankalaa. Yllättävää, ei ole lauseita kuvaamaan tunnetiloja, vaikka sanat ovat olemassa. Entä kun sormet ovat väsyneet, eivätkä jaksa kirjoittaa. Kuka malttaa odottaa lauseen valmistumista?
On inhaa, kun tehdään kesken lausetta päätelmiä lauseen sisällöstä. Tuollaisessa tilanteessa pitää todella toinen tuntea hyvin, jotta tietää mitä toinen haluaa sanoa.
Minä haluan…
Mitäkö haluan? Elämäni takaisin! Se mikä oli ennen sairastumistani.
Halvattu, minä haluan, että et tallo ihmisyyttäni! Mitä päättelit?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti