Luopumisia (narisenko turhasta?)

Olen joutunut luopumaan niin monesta asiasta. Jalat, kädet, puhe, työ, tunteet, normaalit toiminnot, itsenäisyys, jne. Juuri kun on sopeutunut yhteen muutokseen, niin tulee toinen. Stressaavaa ja tunteisiin vaikuttavaa! Ihminen, jolla kaikki toimii normaalisti, ei voi edes aavistaa miltä tämä luopuminen tuntuu.

En kävele, en hypi, en liiku, en mene jaloillani kivien tai ojan yli. Kadun ylityskin on toisenlainen. En pääse karkuun ahdistelijoita. Mutta onhan minulla sähkäri. Hmp! Saanhan minä siitä helpotusta liikkumiseen.

Ensimmäinen ansiotyöni alkoi vuonna 1970. Työ oli osa minua, osa identiteettiäni. Oli tarpeellinen kaikille, myös yhteiskunnalle. Olin silloin tuottava ihminen, en kuluerä. Tämä eläke (32 työvuoden jälkeen), jonka saan, sen pitäisi riittää. Erään johtajan palkka-ansio kuukaudessa on sellainen, etten edes koko vuonna saa sellaista summaa. Minulla tahtoo olla kuluja, mutta eläke on pieni ja joudun vain haaveilemaan, että joku auttaisi ilmaiseksi (puuttuu se status).

Ruoan laitto, itseni peseminen, kaikki käsitoiminnot, kirjoittaminen kynällä (allekirjoituskin on kaksi kirjainta, jos ei sitäkään), entä kun kutittaa… tai kun haluaisi mennä vessaan, siirtyä pöntölle ja pyyhkiä itse pyllynsä. Onhan siihenkin keksitty apuvälineet, mutta… itsenäisyyteen ei ole apuvälinettä!


Rakkauden tunne katosi jokaisen menettämäni toiminnon jälkeen. Siis tarkoitan, ettei ympäristö hyväksy sairasta ja vammaista rakkautta. Lapsi rakastaa minua, mutta hän on lapseni.
Ystävyys joutuu koetukselle ja katoamisia tapahtuu. Entä sitten teko-, hyöty-, tai sääliystävyys? Vähitellen olen oppinut, että on parempi olla yksin.

Saanko tuntea hyviä tunteita? Eräs lause on mielessäni, miten sinä voit nauraa, kun olet vakavasti sairas. Huoh! Pitääkö minun surra itseäni, elämääni. Pitääkö itkeä tuskaa ja kipua. Pitääkö tuntea vain ikävää? Kuinka helposti ympäristö lannistaa ja muovaa minusta tsompin.


Puhe on hankaloitunut erittäin paljon, viimeisen vuoden aikana. Voinko kertoa mielipiteeni jostain. Jaksaako tai ehtiikö kukaan kuunnella, siksi vaikenen. Hanki kommunikaattori, mitä hyötyä siitä on, kun kukaan ei jaksa keskittyä sanomiseeni.

Niin, minä tajuan asioita ja hei, vielä kuulen (ei tarvitse huutaa). Vaikka en enää puhu paljoa, kuitenkin kuulen ja ymmärrän (ellei ole liian korkeaoppista asiaa, silloin tarvitsen tarkennusta).

Kuinka monesta asiasta joutuu luopumaan!


Kääk, vatsani kramppaa vai onko suolisto krampissa. Tekee kipeää.

Maanantaina menen puheterapeutille. Mielenkiintoista nähdä ja kuulla, mitä tapahtuu. Ymmärrystä hän ei voi lisätä.