Onko minulla uskoa? Onko uskoni sellainen, joka on yleisesti hyväksyttävissä? Mikä uskonto on oikea?
Uskoa on, mutta mihin? Itseeni, kaikesta huolimatta. En edes kuvittele, että uskollani tai sen olemattomuudella on vaikutusta tähän tilanteeseeni. Sairauteeni ei ole syynä yleisesti hyväksytyn uskon pienuus.
Itse ajattelen niin, että olen epätäydellinen ihminen, joka kohtaa elämässään erilaisia haasteita ja ongelmia. Tiedostan, että meillä jokaisella ihmisellä on syntymässä määrätty elämän kulku. Sitä mitä siihen sisältyy ei yksikään ihminen tiedä.
Parantuuko sairauteni, jos uskon tietyllä tavalla? Sairauden paraneminen on monesta asiasta kiinni. Uskon kuitenkin siihen, että usko auttaa jaksamaan vaikeina hetkinä.
Olen mukanani kantanut erästä lausetta ja se on myös ollut ohjenuora elämässäni.
Tee toiselle se mitä haluat itsellesi tehtävän.
Kieltämättä tuo lauseen merkitys on alkanut horjua, sillä ympäristö on pakottanut tappelemaan oikeuksien puolesta. Varsinkin silloin, kun terveys menee, vähäisillä voimilla on tapeltava oikeudesta elämään.
Yleisesti hyväksytty usko. Mitä minä saan siitä? Tiukat kehykset elämälleni? Itselläni on mielikuva Jumalasta, joka on lempeä ja jämäkkä. Tuntuu, että ihminen iskee tahtonsa ja ”kyntensä” siihen mukaan, saavuttaakseen omia päämääriään.
Ihmiselle on luotu aivot, joita käyttää. On ihmisestä itsestään kiinni, miten hän sen tekee. Ajatteleeko ihminen aivoillaan vai jollain muulla, vai onko johdateltavissa jonkun fanaatikon avustuksella?
Moraali, mihin se liittyy? Opittuun tai opetettuun, vai onko se sisäsyntyistä? Määritteleekö uskonto moraalin? Ei taida, sillä jo sodat ja väkivalta sen kertovat. Uskonnon varjolla on miekka tanassa menty eteenpäin. Ja se koston kierre. Mitä sillä saavutetaan?
Kuulin kerran eräät sanat, uskovaisen suusta; haluaisin toisen olevan uskovainen, niin kuin itse olen. Nämä sanat kyseenalaistin heti kun näin hänen tekevän vasten sanojaan, vakaumustaan. Onko hänen uskonsa aitoa? Tekouskovaisuutta? Puhua voi mitä tahansa, mutta teot kertovat totuuden. Olisikohan näin? Koulussa oli oppiaineena uskonto ja minä loistin siinä aina. Se oli helpoin lukuaine.
Olen tavannut ihmisiä, joilla uskonto on aito asia, ilman väkivaltaa (henkistä tai fyysistä). Se antaa aivan toisen kuvan uskosta. Vai olisiko ihmisellä jotain tekemistä asian kanssa?
Minä uskon, mutta omalla tavallani. En ole fanaatikko, enkä tyrkytä tunnettani uskosta muille. En nosta itseäni kenenkään yläpuolelle, se ei ole koskaan tullut mieleeni. Jokin järki minulla sanoo, mitä tehdä ja miten saan voimia jaksaa vaikeuksieni kanssa.
Järki, mitä tekemistä sillä on uskon kanssa? Onko kaikki vain tulkintaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti