Muutama vuosi, itse asiassa huhtikuussa 2004, oli pakomatka Egyptiin. Pois hulinasta maahan, jossa elämä on toista. Taustalla historian havinaa ja minulla haave kamelin jahtaamisesta pyörätuolilla.
Hmm… hiekkaa ja ohuet renkaat, mitähän siitä syntyy.
Oli se aika elämästä, että pyöreitä vuosia tuli mittariin ja mietin aivot höyryten, jotta jonnekin pitäisi päästä. Ystäväni lupautui kaveriksi, siinä oli lahjaa ihan tarpeeksi. Kyselyjen ja tutkailujen jälkeen seikkailu Egyptiin (EL Gouna) saattoi alkaa. Vaikka en kaikkialle pääse, mutta ainakin olisin pois kotoa.
Vantaan lentokentällä oli jo pieniä ongelmia ja lentokoneessa lisää. Siellä oli myös matkustaja (mies), jolle ikkunapaikka oli ehdoton, hän kun oli maksanut siitä. Minulle se oli yllätys, mutta hänellä varmaan oli rahaa enemmän kuin minun sijoittamiseen koneessa. Onneksi lennolla oli ihania ihmisiä. Lento kesti 4t 20min ja mikä ”sou” nousi siitä, kun minulla oli asiaa vessaan. Siitä syntyisi oma kirjoitus.
Egyptiin päästiin ja sain ”taksin”. Auto oli ruosteinen, etuovi ei mennyt kiinni joten pidin vasemmalla kädellä ovesta kiinni. Eipä ollut edes turvavyötä. Pystyin silloin siirtymään henkilöautoon. Kesken matkan kuski ilmoitti auton tankkaustarpeesta (heikolla englannin kielellä). Voin arvuutella lukijaa, millaista on istua autossa jossa bensan haju tulee sisälle, eikä ikkunaa voi pitää auki, kun ulkona oli hiekkamyrsky. Ei ollut meidän "ympäristöystävällistä" bensaa.
Hotelli oli minulle sopiva, eikä esteitä ollut. Jopa altaalle pääsin uimaan, joskin apua tarvitsin. Ystäväni, minua pienempi, auttoi minua pääsemään aurinkotuoliin, joka päivä. Se oli upeaa!! Altaaseen pääsin, kun uimavalvoja ja yksi tarjoilija tulivat apuun. Kantoivat aurinkotuolin altaan reunalle ja pudottivat minut veteen. Ystäväni oli varmistamassa, etten uppoa veden alle. Olihan ihanaa uiskennella. Pari pikku poikaa sukelteli jalkoihini ja sekös sai ystäväni käyttämään ääntään. Altaalta nousu oli oma juttunsa, nostovyö oli poikaa.
Reissulla sain tuntea mitä on olla vammainen nainen muslimimaassa. Vaikka olin turisti, niin siltikin sain tietynlaisen kohtelun. Tiedän nyt miltä tuntuu, kun minua ei kuunnella ja kannetaan pää alaspäin bussiin. Jalat edellä viedään, entä jos olisin pudonnut pää edellä. Siinä tuli kaikkea mieleeni, mutta suljin silmäni ja toivoin selviäväni. Onneksi kävi hyvin, mutta tilanne ei ollut mukava.
Kuusi miestä hääri ympärilläni, mukana suomalainen opas. Kukaan ei kuunnellut minua.
Ai niin, ne kamelit.
Makasin aurinkotuolissa Punaisenmeren rannalla ja pari kamelia meni ohitseni. Enää ei ollut kiinnostunut niiden jahtaamisesta, ne haisi pahalle!
Miten pääsin rannalle maassa, jossa on hiekkaa ja hiekkaa…. Rannan hiekka oli kasteltu kovaksi, joten tuolini renkaat eivät uponneet. Kai sitä hiekkaa oli jotenkin ”tampattu”.
Matka oli täynnä seikkailuja, mutta kotiin selvittiin 7 tunnin lentomatkan jälkeen. Se lento meni ilman veskissä käyntiä, sillä paikallisesta apteekista hain lääkettä, joka vähensi aineenvaihduntaa.
Matka oli antoisa kaikin puolin, ja itselleni todistin selviäväni myös pyörätuolin kanssa. Ilman apua en kylläkään olisi selvinnyt ja onneksi silloin vielä puheeni oli helpompaa. Tuossa maassa sanalla invahuone, ei ole samaa merkitystä kuin meillä.
Runsaasti huumorimieltä, pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä sinne kannattaa pakata mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti