Näkemiin saniaiset

Eilen sain itseni puettua lämpimästi. Kieltämättä se oli operaatio, joka kesti ja kesti. Taisi mennä reilu puolituntia, jotta sain pitkikset, sukat ja kengät jalkaan. Olen saanut viitan, johon kuuluu jaloille tuleva lämmin peitto. Tämän peiton päälle laitto oli haasteellinen. Pitänee harjoitella. Villapaita alle ja takki päälle, aurinkolasit silmille ja sähkäriin vauhtia ja ulos.

Kello oli jo puoli neljä ja viideltä pitäisi olla syömässä ja lääkkeen otossa. Ja hiiteen aikataulut. Tahdoin ulos ja siellä olen aikatauluista välittämättä. Oli niin kaunis ilma, ettei sellaista saanut jättää ”käyttämättä”.


Merenrantaan suunnistin. Istuin siellä (seisoakaan en voi) ja katselin merelle, veneitä, laivoja ja monta muuta vehjettä veden päällä seilasi. Taivaalla lentokoneet surrasivat ja joku jätti jälkeen vanan kertomaan ylilennosta.

Tällä rannalla mieleni lepää ja sydämeni syke tasaantuu. Tuo koneiden ääni on välillä häiritsevä ja siksi päätin lähteä pienelle ”kruisailulle”.


Rantaa pitkin ajelin Kartanon alueelle, siellä on myös hiljaisuutta, vaikka vilkas katu on lähellä.

Vieressäni meren rauhallinen liplatus, joka särkyi veneiden aallokossa. Auringon säteiden lämmitystä niskassani. Vielä oli elämää ympärilläni, ihmisiä ja elämiä, tuulen hienoista havinaa puiden lehdistössä. Kuinka kaunista olikaan.

Kartanon alueella kasvillisuus on pukeutunut syksyn aavistukseen. Tammen alla istuessani, tunnen tammenterhojen putoilevan maahan. Oravia ei näy. Tuolla, koivun lehdissä on aavistus syksyn värejä ja sanon näkemiin saniaisille, jotka ovat ruskettuneet. ´Näkemiin, ensi keväänä on uusi aika ja me tapaamme kesän kynnyksellä.´

Mielessäni ajattelen, olenkohan liian optimistinen itseni suhteen. Hiljainen vastaus sisälläni sanoi, et ole.


Tuttu lammikko oli tyhjillään. Jokunen puun oksa vedessä ja lammikon pinta oli ihan tyyni, eikä ollut jälkeäkään kesän ”ruuhkasta”.
Vesilinnut ovat lähteneet - jonnekin. Pieni haikeus oli mielessäni ja kiukun poikanen nosti päätään. Tulee kylmä vuodenaika ja minun itsenäisyyteni on poissa. En uskalla ajatella talvea; lunta, jäätä, kylmyyttä.
En kuitenkaan tahdo etukäteen surra tulevaa, sillä koskaan ei tiedä, jos sittenkin tapahtuu jotain lämmintä.

Ajelen takaisin päin, ohitseni kulkee ihmisiä. Kävelijöitä, juoksijoita, sauvakävelijöitä, pyöräilijöitä, ehtivätkö he katsoa ympärilleen. Joku puhuu kännykkään juostessaan. Vielä on sorsia vedessä kellumassa, kuin jotain odottaen. Ovat aika pulleita, syöneet masunsa täyteen tulevaa varten. Niillä tuskin rasvakerros on ongelma. Rantakaislikko on syksyn näköinen ja mietin mikä on noiden rantaheinien nimi.


Palaan takaisin lempipaikalleni meren äärelle. Aurinko on siirtynyt parin tunnin verran, ehkä enemmän. Kohta on aika lähteä sisälle, mutta vielä hetki. Suljen silmäni ja nautin.
Sisälleni tallennan kaiken näkemäni ja tuntemani ja kylminä hetkinä mielessäni on lämmin keidas. Muutaman kuvan olen kameralla ottanut, muistoksi.


Vielä pystyin itse pukemaan itseni ja olemaan ulkona ilman tunnetta, että on jonnekin kiire ja vieressä on joku odottamassa poislähtöä.


Tänäänkin on kaunis päivä.