Kaipaisinko jalkojani, käsiäni, suutani… kaipaan! Tahtoisin tanssia, piirtää, laulaa, suudella… tahdon.
Kaikkea entistä tahdon ja haluan. Haluan matkustaa ja nähdä Venetsian vetiset maisemat ja vajoavat vanhat talot, tai jossain kaukana siintävät vuoren huiput. Entä meren kutsuvaa keinuntaa, purjelaivan kannella auringosta nauttien. Sitä kaikkea haluan ja paljon muuta.
Tanssinut olen monet tahdit, keilapalloa heittänyt, kalloin rinnettä köyden avulla alas tullut, autoa ajanut iskelmiä hoilaten, metsässä kulkenut, vieraissa kaupungeissa seikkailut.
Muistan Istanbulin tuoksut ja elämän huudot, Marrakeshin tuhannen ja yhden yön tarinoiden torin, Thaimaan eksotiikan, Kreikan tummat yöt ja tanssin musiikin tahdissa. Jossain maassa paljaat varpaani tanssivat pöydällä. Siellä jossain mustaa laavaa ihastellut ja kotiinkin muistoksi tuonut. Sisilian kalliit hinnat muistissa, siis todella kalliit. Naapurimaan tuttua kieltä kuunnellut ja melkein ymmärtänyt. Monessa muuallakin ovat jäljet jalkojeni sekoittuneet muiden askeliin, kotomaassa kuin vieraallakin. Euroopasta Afrikkaan ja Aasiaan.
Serpentiini tiet kuljettivat ylös ja alas. Bussissa istuen se tuntui hyvältä ja joskus pelotti. Ja ihanat ruoat… jam jam!
Tahtoisin jotain muutakin.
Olkapään itkuani varten, helliä käsiä lohduttamaan, tahtoisin huulia huulilleni, silmiä silmiini katsomaan. Tahtoisin hänet rinnalla kulkijaksi, edes hetken olijaksi. Ilon ja surun jakajaksi. Joskin suru on ottanut liian suuren vallan elämästäni, tunteistani. Eihän sitä kukaan kestä.
Tahtoisin nauraa ja tanssia, tahtoisin suudella sammakkoa ”prinssin” toivossa. Niin paljon ja enemmän, tahtoisin. Toiveeni ikuiseksi jää, haaveeksi mahdottomaksi. Sinne samaan joukkoon kävelevien jalkojeni kanssa.
Kaikki tuo ja paljon muuta pois katosi, vai katosiko?
Elin äsken vaarallisesti, söin 6 pientä palaa salmiakkisuklaata (jamjamajam). Ei tainnut sokeriarvot tykätä moisesta, mutta jotain mieleni kaipaa.
Mitä minulla on; koti ja ruokaa, läheiset siellä kaukana, ystäviä, elämä… ! Apuvälineitä apuna elämässä selviämään.
Usein ajattelen aikaa mennyttä, sitä edellistä elämääni. Olinko silloin onnellinen, ehkä olin, olinhan terve. Tänään ei ole korkokenkiä eikä suudelmia, ei edes kainaloa jonne mennä kun on paha olla. En ole vahva, joka kestää kaiken, ei ole niin vahvaa liimaa, joka korjaisi kaiken.
Tiedän, ei murehtiminen auta eikä tuo takaisin menetettyä. Elän tätä päivää näillä nykyisillä edellytyksillä ja välillä maristen ja muristen.
Kaikkea entistä tahdon ja haluan. Haluan matkustaa ja nähdä Venetsian vetiset maisemat ja vajoavat vanhat talot, tai jossain kaukana siintävät vuoren huiput. Entä meren kutsuvaa keinuntaa, purjelaivan kannella auringosta nauttien. Sitä kaikkea haluan ja paljon muuta.
Tanssinut olen monet tahdit, keilapalloa heittänyt, kalloin rinnettä köyden avulla alas tullut, autoa ajanut iskelmiä hoilaten, metsässä kulkenut, vieraissa kaupungeissa seikkailut.
Muistan Istanbulin tuoksut ja elämän huudot, Marrakeshin tuhannen ja yhden yön tarinoiden torin, Thaimaan eksotiikan, Kreikan tummat yöt ja tanssin musiikin tahdissa. Jossain maassa paljaat varpaani tanssivat pöydällä. Siellä jossain mustaa laavaa ihastellut ja kotiinkin muistoksi tuonut. Sisilian kalliit hinnat muistissa, siis todella kalliit. Naapurimaan tuttua kieltä kuunnellut ja melkein ymmärtänyt. Monessa muuallakin ovat jäljet jalkojeni sekoittuneet muiden askeliin, kotomaassa kuin vieraallakin. Euroopasta Afrikkaan ja Aasiaan.
Serpentiini tiet kuljettivat ylös ja alas. Bussissa istuen se tuntui hyvältä ja joskus pelotti. Ja ihanat ruoat… jam jam!
Tahtoisin jotain muutakin.
Olkapään itkuani varten, helliä käsiä lohduttamaan, tahtoisin huulia huulilleni, silmiä silmiini katsomaan. Tahtoisin hänet rinnalla kulkijaksi, edes hetken olijaksi. Ilon ja surun jakajaksi. Joskin suru on ottanut liian suuren vallan elämästäni, tunteistani. Eihän sitä kukaan kestä.
Tahtoisin nauraa ja tanssia, tahtoisin suudella sammakkoa ”prinssin” toivossa. Niin paljon ja enemmän, tahtoisin. Toiveeni ikuiseksi jää, haaveeksi mahdottomaksi. Sinne samaan joukkoon kävelevien jalkojeni kanssa.
Kaikki tuo ja paljon muuta pois katosi, vai katosiko?
Elin äsken vaarallisesti, söin 6 pientä palaa salmiakkisuklaata (jamjamajam). Ei tainnut sokeriarvot tykätä moisesta, mutta jotain mieleni kaipaa.
Mitä minulla on; koti ja ruokaa, läheiset siellä kaukana, ystäviä, elämä… ! Apuvälineitä apuna elämässä selviämään.
Usein ajattelen aikaa mennyttä, sitä edellistä elämääni. Olinko silloin onnellinen, ehkä olin, olinhan terve. Tänään ei ole korkokenkiä eikä suudelmia, ei edes kainaloa jonne mennä kun on paha olla. En ole vahva, joka kestää kaiken, ei ole niin vahvaa liimaa, joka korjaisi kaiken.
Tiedän, ei murehtiminen auta eikä tuo takaisin menetettyä. Elän tätä päivää näillä nykyisillä edellytyksillä ja välillä maristen ja muristen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti