Ajan tuolilla keksien päälle ja ulisen tuskasta!
Tuskallista, mutta ei vaarallista. Niin, ei vaarallista, fyysisesti. Henkisesti sitäkin enemmän.
Olin keittiössäni ja laitoin iltapäiväkahvia. Avohyllyllä on syötävää, helposti saatavilla. Hyllyllä oli kahvin kanssa sopivaa syötävää, herkullistakin. Hyllyllä oli muutakin, avoin suolakeksipaketti. Yllättäen se oli lattialla.
Katsoin alas ja itkin. Miksi olen kykenemätön toimimaan, en voi nostaa niitä lattialta. Oli pakko ajaa päältä painavalla sähköisellä työtuolilla. Lattialla valtavasti muruja ja renkaissa lisää samaa moskaa, joka leviää ympäri huushollia. Keksit olivat muuttuneet moskaksi, niitä ei enää syöty.
Olinhan joskus saanut lattialta paistetun broiskun palasia ja syönyt ne, uudelleen maustettuna. Lattian kautta suuhun, minulla taitaa olla aikamoinen vastustuskyky.
Näitä pudonneita keksejä en enää voinut syödä. Kahvi ei edes maistunut miltään. Suussani oli kuumia perunoita ja suolavettä. En minä itkenyt menettämiä keksejäni.
Menin siivouskomerolleni ja otin harjan käteeni. Sillä jotenkin sohin muruset ja keksit seinän vierelle. Siinä ne ovat, kunnes avustaja tulee, huomenna. Pölyimurin käyttö ei enää onnistu omin voimin.
Itkuni yltyi.
Olen voimaton tällaisen pienen asian edessä, en ole mitään. Joku voi sanoa, että eihän se mitään, ei ole vaarallista. Mutta se ei ole ´eihän se mitään`.
Henkisesti olen lattialla itsekin ja totuus on ajanut ylitseni. En olisi koskaan uskonut, kuinka näin pieni asia voi tuntua suurelta. Itkeminenkin on vaikeaa, henki tahtoo loppua. Itku muistuttaa suden ulvontaa. Kieltämättä sekin on kauniimpaa kuunneltavaa, kuin on ihmisen epätoivoinen ulina ja paniikinomainen hengen veto.
Sisälläni etoo ja päätä särkee. Tervettä naurattaa tämä koominen valitus, ehkä minuakin huomenna.
Tänään itken / ulisen ja vaivun itsesääliin. Saamaton, voimaton, kykenemätön, turha, ei ihminen, ei kelpaa mihinkään…!
Olen vammainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti