Television uutisissa kerrottiin kuolemasta tehtävästä ohjelmasta, joka esitetään sitten kun valmistuu. Kerrottiin myös siitä, kuinka ohjelma on etukäteen herättänyt voimakkaita tunteita. Jopa perustetaan kriisipuhelin. Eikö nykyihminen selviä mistään? Onko nykyihminen menettänyt todellisuuden tajun elämään, omiin tunteisiin?
Sain marraskuussa 2001 ”kuoleman tuomion”. Tilastollisesti elinaika olisi 2-5 vuotta.
Sairaalan sängyssä maatessani ajattelin, että huomenna olen kuollut. Ei minulla ole tulevaisuutta tämän hetken jälkeen. Samaan hetkeen nielin kiukkuani, miksi lääkäri sanoa töksäytti: huomenta - teillä on ALS. Muistan kuinka päässäni sihisi ja sumeni. Minä hiljenin ja nielin tyhjää. ”Onkohan sängyn alla olevat kyynärsauvat vielä paikallaan”.
Ei ollut ketään lohduttamassa tai pitämässä kädestä kiinni. Ei lääkärikään ollut inhimillinen. Ei ollut kriisiapua.
Mitä kuolema on minulle?
En ole enää täällä, silloin en tunne, en ajattele, en hengitä, en halaa… Silloin en ole.
Kuolema kuuluu elämään, aina. Parantumattoman sairauden edessä kuolema tulee konkreettisemmaksi, todellisemmaksi, lähemmäksi. Miksi? Onko se niin, että suunnitellaan ikuisuuden elämää. Kuvitellaan olevansa ikuisia. Pelkoa?
Eihän huomisestakaan tiedä mitä tapahtuu, eikö se pelota? Huominen on tuntematon.
Olin tehnyt suunnitelmia elämäni varalle. Muutin työn perässä etelään ja ajattelin jatkavani matkaa Eurooppaan. Suunnitelmissa oli muutakin. Sitten yllättäen ilmoitettiin diagnoosi sairaudesta, joka johtaa kuolemaan. Kaikki suunnitelmat hävisivät.
Sairaalan sängyssä maatessani en enää suunnitellut tulevaisuutta. Tai ehkä suunnittelin – kuolemaani. Surisiko minua kukaan? Minähän kuolen huomenna tänne sairaalaan, sokissa ei osaa muuta ajatella. Kukaan ei tiedä etukäteen kuolemastani ja jälkikäteen, minulle sillä ei ollut merkitystä.
Tänään, on kulunut vuosia tuosta diagnoosista. En ole vielä kuollut.
En tiedän huomisesta, mutta kuolema ei ole se pahin minulle. Elämä tuo suurimmat tuskat. Millainen on aika ennen kuolemaa? Se minua huolettaa enemmän, kuin kuolema.
En omaa tarvetta lähteä pois, sillä elämä on tässä ja nyt.
Sain marraskuussa 2001 ”kuoleman tuomion”. Tilastollisesti elinaika olisi 2-5 vuotta.
Sairaalan sängyssä maatessani ajattelin, että huomenna olen kuollut. Ei minulla ole tulevaisuutta tämän hetken jälkeen. Samaan hetkeen nielin kiukkuani, miksi lääkäri sanoa töksäytti: huomenta - teillä on ALS. Muistan kuinka päässäni sihisi ja sumeni. Minä hiljenin ja nielin tyhjää. ”Onkohan sängyn alla olevat kyynärsauvat vielä paikallaan”.
Ei ollut ketään lohduttamassa tai pitämässä kädestä kiinni. Ei lääkärikään ollut inhimillinen. Ei ollut kriisiapua.
Mitä kuolema on minulle?
En ole enää täällä, silloin en tunne, en ajattele, en hengitä, en halaa… Silloin en ole.
Kuolema kuuluu elämään, aina. Parantumattoman sairauden edessä kuolema tulee konkreettisemmaksi, todellisemmaksi, lähemmäksi. Miksi? Onko se niin, että suunnitellaan ikuisuuden elämää. Kuvitellaan olevansa ikuisia. Pelkoa?
Eihän huomisestakaan tiedä mitä tapahtuu, eikö se pelota? Huominen on tuntematon.
Olin tehnyt suunnitelmia elämäni varalle. Muutin työn perässä etelään ja ajattelin jatkavani matkaa Eurooppaan. Suunnitelmissa oli muutakin. Sitten yllättäen ilmoitettiin diagnoosi sairaudesta, joka johtaa kuolemaan. Kaikki suunnitelmat hävisivät.
Sairaalan sängyssä maatessani en enää suunnitellut tulevaisuutta. Tai ehkä suunnittelin – kuolemaani. Surisiko minua kukaan? Minähän kuolen huomenna tänne sairaalaan, sokissa ei osaa muuta ajatella. Kukaan ei tiedä etukäteen kuolemastani ja jälkikäteen, minulle sillä ei ollut merkitystä.
Tänään, on kulunut vuosia tuosta diagnoosista. En ole vielä kuollut.
En tiedän huomisesta, mutta kuolema ei ole se pahin minulle. Elämä tuo suurimmat tuskat. Millainen on aika ennen kuolemaa? Se minua huolettaa enemmän, kuin kuolema.
En omaa tarvetta lähteä pois, sillä elämä on tässä ja nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti