Viides päivä 2008

Mitä kaikkea on mielessäni, sitä en edes itsekään ihan tajua. Vuosi on vaihtunut ja minä olen edelleen täällä, vaikka diagnoosin saanti hetkellä ajattelin lyhyempää elämää.

Viime vuoden loppu oli liian rankkaa, tai oli jo kesästä alkaen. Onko vahvuutta vai heikkoutta taistella olemisesta?

Tuli mieleeni uuden vuoden aaton aaton (sunnuntai) käynti päivystävällä. Taaskaan ei ollut ongelmani tutkinnassa, vaan aivan muu.
Lääkäri oli kiinnostunut minun muististani. Miten on muistin laita, mikä päivä on tänään?? Taisin suuttua ja sanoin, että muistissani ei ole vikaa ja päivä on 30.12. sunnuntai. Hän ihmetteli lääkkeitteni vähyyttä, vain yksi lääke.

Olenko jo dementoitunut? Sellainen tunne tuli tuolla lääkärissä. Epäilikö hän, etten tiedä omasta olostani ja kehoni toiminnoista. Sellaisia ihmisiä varmasti on, mutta jokin muu tapa olisi asiallista ottaa käyttöön, tuo loukkasi.

Ei ole minun syyni, jos ei tutkita sitä mikä on ongelma. Ei se tee minun muistiani huonoksi. Tässä ajassa taidan olla vääränlainen ihminen.

Mikä minä olen, kun en ole terveiden kirjoissa? Vai olenko??


Minulla on ALS ja sen kanssa elän ja yritän saada itselleni tasapainon, jotta elämäni olisi edes omissa silmissäni arvokasta.

Taistelen joka päivä oikeudesta elämään, oikeudesta taistelen. Miksi pitää taistella? Voimat riittävät tähän hetkeen, yhteen päivään kerrallaan.

On niin helppoa sulkeutua neljän seinän sisälle ja niin vaikeaa kelata ovesta ulos, ihmisten ilmoille.


Mieleni matelee ja itku on kaverini. Keho ei ole kipeä, vaan mieleni. Tänään on päivä, jolloin kaipaan olkapäätä itkeäkseni. Kaipaan lohdutuksen sanoja, en pakenevia jalkoja. Kaipaan pään silitystä, hiljaista läsnäoloa. Kaipaan sanoja, tekoja, lohdutusta.

Jakajaa.



Vierssä pino laskuja kertoo, olen olemassa.