Mitä sinulle kuuluu?
Kysymys, joka tuntuu arkiselta kysymykseltä. Sen voi esittää kuka tahansa, kenelle tahansa. Terve tai sairas, vammainen tai vammaton. Kun kaksi ihmistä tai enemmän kohtaa niin puhutaan ja vaihdetaan kuulumisia. Siitä voi alkaa vertaistoiminta. Olla saajana ja antajana.
Diagnoosin saadessa ihminen kadottaa nykyhetken. Katoaa tuntemattomaan. Päivän tekemiset ovat sumun sekainen tilanne. Ajatus, ”miksi – miksi minä? Maailmassa ei ole toista, joka sairastaa tätä sairautta, tai on joutunut kokemaan jotain tällaista kamalaa. Olen yksin.”
Olin pitkään ilman diagnoosia ja olin totaalisesti tuuliajolla. Silloisen lääkärin antaman vinkin johdosta otin yhteyden yhdistykseen. Puhuminen on minut pelastanut pysyvältä pahalta ololta, terveenäkin. Ilman diagnoosia, en tuntenut kuuluvani mihinkään. Yllätyin suuresti, kuinka yhdistyksessä eri sairautta sairastavat ottivat omakseen. Sain puhua. Se puhuminen ei aina ollut sairauteen liittyvää, siinä saattoi olla nauruakin. Eli, ihan tavallista elämää.
Jokaisella meistä on tarve selviytyä vaikeasta tilanteesta. Puhuminen samassa tilanteessa olevan kanssa kannattaa. Se ei paranna, mutta helpottaa ja sieltä voi löytää vinkkejä elämän kiemuroihin, selviytymiseen.
Puhun paljon, tai puhuin, en vain kertoakseni toiselle mitä minulla on mielessäni. Puhun ääneen, jotta itse kuulisin tunteeni ja tarpeeni. Puhumiseen liittyy riski, jos puhuu ihmiselle, jolla ei ole kokemusta esim. sairaudesta, hän saattaa suhtautua kertomaan yllättävästi. Nauraen, pilkaten, ivaten, peläten tai holhoten.
Vertainen kuuntelee toisella tavalla, ei naura tuntemuksille.
Vertaistuki antoi minulle työkaluja arkipäivään. Sain puhua tuskaani vertaisille, sillä huomasi lähipiirini kärsivän minun tuskani. Jotkut ystävät ovat hylänneet, eivät uskalla kuunnella sitä tunnetta, joka asuu sairaan sisällä.
Arkipäivän tekemiset ja olemiset antavat haasteita sairastavalle / vammaiselle. Kullan arvoista on jakaa hetki toisen samanlaisen kanssa.
Kohtaaminen käytävällä, kaksi pyörätuolissa olijaa. Toinen puhuu, toinen vaikenee – ei pysty puhumaan. Kädestä kiinni pitäen, hapuileva halaus ja katse silmiin. Ei sanoja, vain tunne aidosta ihmisestä ja aavistuksesta.
Entä jos ei pysty puhumaan?
Netin kautta olen saavuttanut ihmisiä. Heitä on kaikkialla. Ei välttämättä kasvotusten puhuminen ole ainoa tapa jutella asioista. Kaikki eivät pysty puhumaan, jolloin kirjoittaminen on vaihtoehto. Itsellänikin puheen tuottaminen on välillä vaikeaa, joten nykyaika on antanut uuden mahdollisuuden. Vertaiskeskustelua minulle ovat nettikeskustelutkin.
Vertaiselta saamat vinkit antavat avun ja mahdollisuuden. Olen saanut paljon vinkkejä ja kannustusta. Kadun ylittäminen tai pukeminen, vatsan toiminta tai tunteiden kirjavuus, ovat vain osa haasteista. Itse olen saanut vahvistusta selviämiseen ja saman tunteen antaminen on haasteeni.
Käytännön asioiden toimivuuden voimavara on henkinen jaksaminen. Olen usein huomannut sanapari henkinen jaksaminen, on tabu. Itselleni olen saanut henkisen jaksamisen kautta voimia jaksaa tavallisissa rutiineissa.
Olen vertainen vertaisten joukossa, saaja ja antaja.
Kysymys, joka tuntuu arkiselta kysymykseltä. Sen voi esittää kuka tahansa, kenelle tahansa. Terve tai sairas, vammainen tai vammaton. Kun kaksi ihmistä tai enemmän kohtaa niin puhutaan ja vaihdetaan kuulumisia. Siitä voi alkaa vertaistoiminta. Olla saajana ja antajana.
Diagnoosin saadessa ihminen kadottaa nykyhetken. Katoaa tuntemattomaan. Päivän tekemiset ovat sumun sekainen tilanne. Ajatus, ”miksi – miksi minä? Maailmassa ei ole toista, joka sairastaa tätä sairautta, tai on joutunut kokemaan jotain tällaista kamalaa. Olen yksin.”
Olin pitkään ilman diagnoosia ja olin totaalisesti tuuliajolla. Silloisen lääkärin antaman vinkin johdosta otin yhteyden yhdistykseen. Puhuminen on minut pelastanut pysyvältä pahalta ololta, terveenäkin. Ilman diagnoosia, en tuntenut kuuluvani mihinkään. Yllätyin suuresti, kuinka yhdistyksessä eri sairautta sairastavat ottivat omakseen. Sain puhua. Se puhuminen ei aina ollut sairauteen liittyvää, siinä saattoi olla nauruakin. Eli, ihan tavallista elämää.
Jokaisella meistä on tarve selviytyä vaikeasta tilanteesta. Puhuminen samassa tilanteessa olevan kanssa kannattaa. Se ei paranna, mutta helpottaa ja sieltä voi löytää vinkkejä elämän kiemuroihin, selviytymiseen.
Puhun paljon, tai puhuin, en vain kertoakseni toiselle mitä minulla on mielessäni. Puhun ääneen, jotta itse kuulisin tunteeni ja tarpeeni. Puhumiseen liittyy riski, jos puhuu ihmiselle, jolla ei ole kokemusta esim. sairaudesta, hän saattaa suhtautua kertomaan yllättävästi. Nauraen, pilkaten, ivaten, peläten tai holhoten.
Vertainen kuuntelee toisella tavalla, ei naura tuntemuksille.
Vertaistuki antoi minulle työkaluja arkipäivään. Sain puhua tuskaani vertaisille, sillä huomasi lähipiirini kärsivän minun tuskani. Jotkut ystävät ovat hylänneet, eivät uskalla kuunnella sitä tunnetta, joka asuu sairaan sisällä.
Arkipäivän tekemiset ja olemiset antavat haasteita sairastavalle / vammaiselle. Kullan arvoista on jakaa hetki toisen samanlaisen kanssa.
Kohtaaminen käytävällä, kaksi pyörätuolissa olijaa. Toinen puhuu, toinen vaikenee – ei pysty puhumaan. Kädestä kiinni pitäen, hapuileva halaus ja katse silmiin. Ei sanoja, vain tunne aidosta ihmisestä ja aavistuksesta.
Entä jos ei pysty puhumaan?
Netin kautta olen saavuttanut ihmisiä. Heitä on kaikkialla. Ei välttämättä kasvotusten puhuminen ole ainoa tapa jutella asioista. Kaikki eivät pysty puhumaan, jolloin kirjoittaminen on vaihtoehto. Itsellänikin puheen tuottaminen on välillä vaikeaa, joten nykyaika on antanut uuden mahdollisuuden. Vertaiskeskustelua minulle ovat nettikeskustelutkin.
Vertaiselta saamat vinkit antavat avun ja mahdollisuuden. Olen saanut paljon vinkkejä ja kannustusta. Kadun ylittäminen tai pukeminen, vatsan toiminta tai tunteiden kirjavuus, ovat vain osa haasteista. Itse olen saanut vahvistusta selviämiseen ja saman tunteen antaminen on haasteeni.
Käytännön asioiden toimivuuden voimavara on henkinen jaksaminen. Olen usein huomannut sanapari henkinen jaksaminen, on tabu. Itselleni olen saanut henkisen jaksamisen kautta voimia jaksaa tavallisissa rutiineissa.
Olen vertainen vertaisten joukossa, saaja ja antaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti