Tänään vihdoin, pitkän ajan jälkeen pääsin ylävatsaultraan. Aika oli puoli yksitoista, sisälle pääsin joskus kahdentoista paikkeilla.
Pukuhuoneeseen pääsin sähkärilläni hyvin ja yläkroppa paljaaksi. Olin valmiina tulevaan haasteeseen. Tutkimuspöytä laskettiin alas, jee - oli liikkuva.
Avustajani oli mukana (onneksi), mutta silti hoitaja tuli säheltämään siirtotilanteessa. Vaikka ilmoitimme pärjäävämme kahdestaan. Tilanne oli vähän hankala, mutta selvittiin. Eikä hoitajakaan saanut vammoja. On erittäin tärkeää, että kuunnellaan, eikä tyrkytetä omaa apua.
Lääkäri tuli ja tervehti asiallisesti, teki tutkimusta. Selitin asioita hänelle. Hoitaja oli selittänyt meille, että tutkivat vain mitä lähetteessä on, joten lisäjutut pitää määrätä eri lähetteellä.
Lääkäri käski kääntyä vasemmalle kyljelle. Avustajani auttoi kääntövaiheessa ja jäi pitämään minua paikallaan. Makasin ihan tutkimuspöydän reunalla.
Ollessani selin lääkäriin, hän kysyi; asunko laitoksessa? Kysymyksen hän esitti vielä avustajalleni. Näin hänen ilmeensä. Se tilanne oli todella epämiellyttävä. Avustajani sanoi kipakalla äänelle, ei asu. Miksi ensimmäisenä oletetaan minun olevan laitospotilas?? Tekee minut kiukkuiseksi. Onhan totta, että en ole tilastollinen ihminen.
Tutkimuksissa ei ollut mitään, joka olisi selittänyt ongelmani. Äh!
Hoitaja tuli taas auttamaan siirrossa. Sanoimme, että me selviämme kahdestaan. Silti hän tuli mukaan kuvioon. Puettuani pääsin ulos, vihdoinkin. Piti koukata terveyskeskuksen kautta ja varata aika lääkärin puhelinsoittoon. Pitää jutella lääkärin kanssa tuloksista.
Kotimatkalla pohdin avustajani kanssa noita lääkärin sanoja. Miksi lääkärikin puhuu avustajalleni, minusta? Niin kuin en olisi olemassa. Miksi pitää ensimmäisenä ajatella, että olen laitosasumisessa?
Ne asenteet taitavat jyllätä terveydenalan ihmisilläkin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti