Tänään pääsen ulos ja otan kameran mukaani.
Sormet eivät oikein ”taivu” pieniin näppäimiin tai vipuihin. Kuvakulmat ovat haasteellisia, sähkärillä ei pääse lähelle kohdetta, eikä kamerassa ole sellaisia ominaisuuksia, jotka helpottaisivat kuvaamista.
Sormet kangistuvat kylmässä, mutta periksi en anna. Haluan kuvata hetkiä luonnossa, oli sää mikä tahansa.
Tänään on sumua ja kuvaamiselle on haasteita. Etenkin, kohmeisten sormien vuoksi ja kameran asettamien rajoitusten vuoksi.
Kehoni (minulla on keho, en ole vielä ruumis) ja mieleni, kuin kamera ja kohmeiset sormet.
Keho ei toimi kuin ennen ja ulkoiset puitteet tekevät lisää ongelmia. Ennen kehossani oli toimintaa moneen juttuun, rämpimään siellä ja täällä. Juurakkojen yli hyppimistä tai kosketella sammaleen pintaa.
Aika mielenkiintoinen asetelma, keho ja ruumis. Lääketieteessä ja yleisessä puheissa, ihmisen kehosta puhutaan ruumiina. Ruumiin osat, kädet, jalat, jne. Itse käsitän ruumiin elottomana sanana, joka liittyy kuolemaan. Hengettömään ihmiseen. Miksi yleiskielessä sanotaan kehonrakentaja ei ruumiinrakentaja. Hetki, taisin poiketa aiheesta.
Mieleni matkustaa monessa ajassa, siinä mitä oli ja mitä on nyt. Onhan tuo mielikuvitus olemassa.
Riittääkö se?? Pakko, sillä muuta mahdollisuutta ei ole. Kuinka monta kyyneltä olen vuodattanut, kun mikään ei ole niin kuin ennen. Mieleni huutaa, vaikka suuni vaikenee.
Kameran kanssa heiluessa ulkona, luonto tulee mukaan sisällekin. Hetkiin, jolloin ei pääse ulos. Silmissä näkee luonnon hetket ja muistaa tunteen. Sen tunteen, joka kaipaa mennyttä aikaa, jolloin kaikki oli hyvin. Vai oliko? Pettääkö muistini?
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Sormet eivät oikein ”taivu” pieniin näppäimiin tai vipuihin. Kuvakulmat ovat haasteellisia, sähkärillä ei pääse lähelle kohdetta, eikä kamerassa ole sellaisia ominaisuuksia, jotka helpottaisivat kuvaamista.
Sormet kangistuvat kylmässä, mutta periksi en anna. Haluan kuvata hetkiä luonnossa, oli sää mikä tahansa.
Tänään on sumua ja kuvaamiselle on haasteita. Etenkin, kohmeisten sormien vuoksi ja kameran asettamien rajoitusten vuoksi.
Kehoni (minulla on keho, en ole vielä ruumis) ja mieleni, kuin kamera ja kohmeiset sormet.
Keho ei toimi kuin ennen ja ulkoiset puitteet tekevät lisää ongelmia. Ennen kehossani oli toimintaa moneen juttuun, rämpimään siellä ja täällä. Juurakkojen yli hyppimistä tai kosketella sammaleen pintaa.
Aika mielenkiintoinen asetelma, keho ja ruumis. Lääketieteessä ja yleisessä puheissa, ihmisen kehosta puhutaan ruumiina. Ruumiin osat, kädet, jalat, jne. Itse käsitän ruumiin elottomana sanana, joka liittyy kuolemaan. Hengettömään ihmiseen. Miksi yleiskielessä sanotaan kehonrakentaja ei ruumiinrakentaja. Hetki, taisin poiketa aiheesta.
Mieleni matkustaa monessa ajassa, siinä mitä oli ja mitä on nyt. Onhan tuo mielikuvitus olemassa.
Riittääkö se?? Pakko, sillä muuta mahdollisuutta ei ole. Kuinka monta kyyneltä olen vuodattanut, kun mikään ei ole niin kuin ennen. Mieleni huutaa, vaikka suuni vaikenee.
Kameran kanssa heiluessa ulkona, luonto tulee mukaan sisällekin. Hetkiin, jolloin ei pääse ulos. Silmissä näkee luonnon hetket ja muistaa tunteen. Sen tunteen, joka kaipaa mennyttä aikaa, jolloin kaikki oli hyvin. Vai oliko? Pettääkö muistini?
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Ulkona tuli käytyä.
Sumua oli hetken, mutta sitten tuli rankka vesisade. Tammikuinen vesisade, yksi niistä monista. Pari kuvaa ehdin ottaa ja sitten kiireesti kauppaan. Ensin kuitenkin suutariin, joka oli kiinni.
Olen ostanut oven kaukosäätimeen patterin tai kaksi, eikä kumpikaan ollut sopiva. Olihan minulla malli mukana, mutta siltikin ostos epäonnistui. Erikoispattereita. Suutarilta löysin yhden ja sekin oli sopimaton. Tarkoitus oli saada rahat pois. No se jäi toiseen kertaan.
Onneksi vanha patteri toimii vielä ja saan ovet avattua. Sitten kun patteri loppuu, niin ovet pysyy kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti