Sohvalla

Elämän viisauksia lausutaan siellä ja täällä. Kuka tietää minun elämän viisauden?

Mitä oli ennen diagnoosia?

Olen lähtenyt liikkeelle pohjois-pohjanmaalta. Lapsuuteni oli omanlaisensa, nuoruus rajua,

aikuisuus... iso huokaus.
Työelämäni aloitin - 70 ja sille taipaleelle sisältyy mm. juoksua, papereita, makkaraa, autoja, öljyä. Aikamoinen kirjo kaikkea.
Ihmisiä tuli ja meni. Lapsi syntyi ja kasvoi, joka tänään elää elämäänsä toisaalla.
Matkustin jonkin verran ja sain kokea paikkakunnan muutokset. Harrastin. Liikuin jaloillani!

Mutkan kautta tieni kulki Helsinkiin. Näin jälkeen päin miettien, mistä sain uskallusta taivaltaa eteen päin, kun liikkumisessa oli jo tuolloin ongelmia. Minulla on aina ollut luja usko elämään ja siihen, että selviän. Olisiko se voimarani?

Elämääni kuuluivat työ ja harrastukset, koti ja ihmiset.

Tanssi oli minulle hyvin läheinen liikuntamuoto. Vakio tanssiparini huomasi ehkä ensimmäisenä, etteivät jalkani toimineet oikein. Polveni eivät joustaneet, liikkeeni olivat töksähtelevät. Hän huomautti siitä ja minä syytin kuntoilun puutetta. Keilailu jäi myös pois, sillä lihakset eivät pitäneet enää liikettä ja pysähdystä tasapainossa.

Niin ja kirjoittaminen on aina ollut elämääni kuuluva asia. Kynää ei enää ole helppo pitää sormien välissä ja käsi väsyy helposti. Sen oli jo huomannut vuosia sitten, mutta en ymmärtänyt silloin, miksi.
Moni asia oli muuttunut vuosien varrella ja varmasti tulee muuttumaan lisää.

Luopumista kaikesta mitä on ollut ja miten moni asia on muuttunut ja tulee muuttumaan.
Iloisen, eläväisen ihmisen muuttuminen pikkuhiljaa muumioksi, toisten avun varaan joutuen. Tavalliset arkitoimet muuttuvat mahdottomaksi tehdä. Toimintakykyjen häviäminen yksitellen hitaasti ja lopulta katoaminen. Iloinen ihminen on surullinen ihminen. Tätäkö on tulevaisuuteni?

Tuska, viha, syyllistäminen, kuinka ne tekevät pesää sydämeeni. Tahdon olkapään, johon itkuni voin itkeä.

Ihmisten asenteet olivat jo tulleet esille ennen varsinaista diagnoosia. Luultiin humalaiseksi kun käveleminen oli huojuvaa ja horjuvaa, vaikka keppi oli kädessäni kertomassa jostain erilaisesta.

Tasapaino saattoi pettää ohi ajaneen auton vuoksi, tai ihmisen ohittaessa jalkakäytävällä.

Kerran: poistuessani raitiovaunusta, kaaduin maahan. Nuoret "terveet" miehet porhalsivat ohitseni, jopa kiersivät kauempaa. Vain vanha, heikosti liikkuva nainen tarjosi apuaan. En muista kuinka nousin ylös. Muistan ne kuumat kyyneleet silmissäni ja kiukun sisälläni.

Voinko minä koskaan enää nauraa?