Elämän rytmin muuttuessa punnitaan mielen taipuisuus.
Aamuisin kampean itseni sängystä ylös ja siirryn työtuoliin. Taidelaji, jonka tekniikka toimii minun tavallani. Kaasua kahvaan ja veskin puolelle. Aaahh.
Ja sitten on vuorossa täyttö.
Kuinka onnellinen olen, että voin itse valmistaa aamupalani (mikropuuroa marjakeitolla tai voisilmällä ja kahvi).
Se syöminen! Keittiössä leikkuulaudan äärellä on sopiva korkeus. Kahvin siirtäminen sylitarjottimelle vaatii kielen keskelle suuta. Juu, kerran tuli kuuma kahvi päälle. Ei naurattanut.
Käsissä ei ole hienomotoriikkaa eikä vahvaa otetta ja taitaa olla niin, että minussa on blondin aineksia. Ei voi tehdä monta asiaa kerralla.
Sitten kahvin kanssa tietokoneen äärelle ja televisio auki. En katsele televisiota, mutta se on radioni, hiljainen taustaääni.
Sitten alkaa vaellus tietokoneen ja veskin väliä. Tätä aamu ja -päiväni on! Samaa rutiinia. Toisaaltaan se antaa tietyn turvallisuuden tunteen. Seitsemän kertaa viikossa sama kaava.
Ihanaa, voin vielä itse tehdä tämän ilman apua. Mikään ei luonnistu tuosta noin vain, kaikki on tarkkaan suunniteltu. Aamujumpasta käy, kun nousen sängystä ja hamuilen käsilläni tavaraa keittiön hyllyiltä.
Ihan hyvä juttu, mutta siinä ei saa olla "hätähousuja" vierellä.
Vakio aamun jälkeen on päivästä kiinni, mitä päivän kuvioon kuuluu. Allasta, lymfaa, hierontaa, fysioterapiaa ja avustaja, sekä kaikkea muuta.
Joskus mieltä riivaa, tätkö tämä on, aina samaa!
... rutiini... luo turvallisuutta ja tunnetta elämässä olemisesta. On rutiinini millainen tahansa, mutta se kuuluu minulle. En kuitenkaan ole rutiinin orja, sillä tuttu voi yllättäen muuttua tuntemattomaksi.
Työelämässä olin n. 35 v ja se oli elämäni rutiini, joka tuntui turvalliselta. Minulta, vaikka joskus protestoin sitä vastaan.
Yllättäen tuo tuttu muuttui täysin vieraaksi. En tunnistanut sitä omaksi elämäksi.
Olen ollut pois työelämästä jo kolmisen vuotta ja joutunut sopeutumaan suuriin muutoksiin. Alussa olin kaaoksessa, ajelehdin ilman ankkuria. Kieltämättä oli ihanaa nukkua aamulla pitkään ja olla ilman aikatauluja. Pidemmän päälle, ei ollut minun juttuni.
Pikkuhiljaa syntyi tämä rutiini elämääni. Se on erilainen kuin ennen, mutta se on minua.
Nautin siitä, vaikka joskus rutisen. Olen ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti