Sisälläni asuu tänään harmaus, joka on peittänyt iloni.
Pöydällä kirjekuoria, avaamatton sekä avonaisia. Pari lehteä, Elloksen tilauslomake. Vieressä paperikasa kasvaa, kelan kirjeitä tullu vino pino. Rahaa tuhlattu, kun yhdellä kirjeellä voisi kaiken tuon ilmoittaa. Postikortti sieltä jostain lämpimästä. Kalenterinikin siellä seassa.
Pinon päälimmäisenä kirja; Ken voi airoitta soutaa ( Ulla-Carin Lindquist) Kirja elämästä ja kuolemasta. Kirjoittajana nainen, jolla oli ALS ja jota sanottiin "Ruotsin rohkeimmaksi naiseksi".
Tänään oli lounas yhdelle, samoin illallinen ja iltapala. Ruokailut menivät hyvin, eikä ruokaa tai juomaa mennyt väärään reikään. En tukehtunut tai saanut keuhkoihin ylimääräistä.
Tänään oli aivan samanlainen päivä, kuin on ollut niin monia. Ilon aiheena on se, että olen edelleen hengissä.
Ei tässä pitäisi tuskailla elämää. Minulla on lämmin koti.
Millainen on päivä, jolloin en voi enää vastata puhelimeen? Ei ole ketään, joka vastaisi puolestani. Tai voisi ollakin, avustaja tai hoitaja.
Olen masentunut!
Miksi pitää pyöriä tässä tunteessa? Tänään tuntuu, etten ole mitään kenellekään.
Eikö minulla ole enää rohkeutta kohdata uusi päivä näine samoine ongelmineen. Samat kuviot joka päivä, illallinenkin yhdelle.
Peilistä näen entiset eloisat silmät, alas kaartuneet huulet, nenäkin vielä keskellä kasvoja, korvat eivät heilu, hiukset harjaamatta. Paha mieli, masennus, katsoo peilistä.
Ehkä näin on hyvä, ei kukaan ole näkemässä kipuiluani.
En minä tätä halunnut. Minulla oli suunnitelmia, unelmia, haaveita elämääni.
Olisiko huomenna parempi päivä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti