Avaruudessa tähdet ja planeetat, elämään kuuluvat. Ihmisellä tunteet ja hellyyden kaipuu, elämään kuuluvat.
Olenko minä keksinyt tämän tunteeni, joka jyllää sisälläni, ajatuksissani, mielessäni? En ole keksinyt. Se tunne on olemassa ja miksi se pitää kieltää.
Keho kertoo ikävästä terveeseen elämään, mutta se kertoo myös halun elämään sairaudesta huolimatta.
Sairaudestani huolimatta olen ihminen, tunteva ihminen. Ihoni kaipaa hellää kosketusta, korvani kauniita sanoja, mieleni toisen ihmisen syliä. Helliä suudelmia. Enemmänkin.
Aloittaessani keskustelun hellyyden tarpeesta ja olemassaolon merkityksestä minut on vaiettu hiljaiseksi. Eihän sairas ihiminen voi noin ajatella tai tuntea.
Olemme kaikki ihmisiä, eikä pyörätuoli tai sairaus/vamma saa olla este hellyydelle tai rakkaudelle.
Mikäli on voimia tuntea läheisyyttää, toisen ihmisen ihoa, niin silloin siihen pitää olla oikeus.
Kosketus rauhoittaa mieltä, antaa keholle virtaa jaksaa vaikeina hetkinä. Sanotaan, että ihon ei unohda.
Muistan eräät sanat; ei tuo pyörätuoli ole este, vaan sinun sairaus. Nuo sanat ovat kuin polttomerkki sisälläni.
Seksuaalisuus elää soluissani, eikä tämä tauti ole poistanut sitä. Sitä yrittävät tehdä ihmiset.
Minulla on ALS, mutta elämäni ei ole ALS. Tahdon elää ihmisenä ihmisten joukossa näillä kaikilla aisteillani.
Se on vaikeaa, sillä on olemassa asenne, joka määrittelee "terveiden" ihmisten toiminnan. Yllätys on ollut myös huomata noiden asenteiden muhivan myös itse sairastavien/vammaisten keskuudessa.
Tottahan on, että seksuaalisuudesta puhuminen on tabu. Etenkin näissä kuvioissa, kuin myös yleisissä keskusteluissa.
Riittääkö rakkaus?
2 kommenttia:
Kyllä nykyään työntekijäpuolen koulutus tuntee seksuaalisuuden ja sen, ettei se katoa koskaan mihinkään.
Lähetä kommentti