Sunnuntain mietteitä

Mistä saisin itselleni ymmärrystä ja voimaa jaksaa?


Tämän sairauden kanssa on omat kommervenkit ja haasteensa. Olen lähtenyt mukaan vapaaehtoistoimintaan, vain alsilaisille. Kuitenkin tulee puheluja muiltakin lihassairailta. (Puh.no. on ollut jossain vanhassa lehdessä ja nyt sitä ei ole enää siellä, toivon niin. )
En jaksa syventyä itselleni vieraisiin sairauksiin ja niiden tuomiin tilanteisiin, etenkään aikaisin sunnuntaiaamuna.



Kuinka paljon on yksinäisiä ihmisiä ja kuinka paljon se aiheuttaa murhetta myös sivullisille ihmisille. Yksinäisiä ja sairaita.

Yhteiskunnan tulisi olla sellainen, joka auttaa hankalassa tilanteessa. Taas tullaan siihen rahaan. Asenteet ovat ihan vääriä. Mihin ihmeessä se raha katoaa? Missä on asennekasvatus?


Sain tänä aamuna soiton henkilöltä, jolla on minulle outo lihassairaus. Ei als. En tiennyt sairaudesta mitään, mutta kuuntelin häntä. Hän haukkui kaikki ja vaati nimeäni. Sunnuntaiaamua, juuri heränneenä, vastaan omalla tavalla. Mielestäni soittajan tulee esitellä itsensä, sitä hän ei tehnyt. Ei kysynyt, että häiritseekö hän, voinko puhua? Tai muuta fiksua.
Oli vain minäminä ja hyökkäys.


Puhelu loppui siihen, kun sanoin päivän olevan sunnuntain. Hänen mukaansa päivä oli maanantai. Ei tullut edes anteeksi pyyntöä. Puhelu vain katkaistiin.



Näin jälkeenpäin ajatellen, hänellä oli pahaolo ja sen hän purki minuun. Kuuntelin, en voinut muuta. Aamuisin itselläni on puheen kanssa vaikeuksia, takkuaa.
Jokaisella meillä on oma tapamme suhtautua sairauteen tai elämään yleensäkin. Jos ihminen on luonnostaan negatiivinen, niin sitä hän on aina. Onko ihmisellä rohkeutta katsoa peiliin, itseään? Itsessäkin voi olla vikoja, joita ei halua tai osaa tunnistaa. Meitä on moneen junaan.



Silloin kun mieli järkkyy, niin tarvitsee ammattilaisen apua. Itsekin tarvitsen sitä, mutta sitä on hankala saada. Silloin kun mieli ohjaa ja kohteeksi voi joutua kuka tahansa.
Pahassa olossani en häiritse vieraita, saati läheisiäni tai ystäviäni. Läheisille ja ystäville tämä tilanteeni on rankkaa, joten en halua heidän taakkaansa lisätä.
Ammattiapu on silloin paikallaan, jos sitä saa. Pitkät jonot, mutta paha tilanne on tässä ja nyt. Entä sitten kun on oma aika, puolen vuoden tai kahden vuoden kuluttua?

Yhteiskunta on rakennettu terveille, mutta ihminen on ihminen ja saattaa sairastua. Vahvuus määräytyy heikoimman lenkin mukaan.



Tiedän, että voimani ja taitoni ovat rajallisia, mutta silti tahtoisin auttaa ihmisiä, joilla on sama sairaus kuin itselläni. Auttaa haluaisin muitakin, mutta olen ihminen, jolla on kannettavana oma rajallisuus.