Salaattia

Elämä on kuin salaattia, mukana monta aineosaa.


Salaatin tekeminen on taitolaji, sen totesin tänään. Kurkku, paprika, jäävuorisalaatti, tomaatti ja juusto palasiksi pilkottuna... phuuh. Hitaasti ja varmasti, taisi siinä mukaan mennä hiukan peukaloakin. Vielä jotain muutakin mukaan ja herkku on valmis.

Kuinka onnelliseksi tekee pienikin itsenäinen toiminta.
Huomenna tulee entisiä työkavereita kylään, joten jotain pitää olla tarjolla. Minulla on naposteltavaa ja heiltä tulee jotain muuta. Nyyttäreiden tapaan.


Siitä on aikaa pari vuotta, kun työelämäni jäi taakse. Olihan se aikamoinen isku, menettää terveys ja sitten työ. Luulin elämäni loppuvan siihen. Olin ollut työssä yli 30 vuotta ja siitä oli muodostunut säännöllinen osa elämääni. Se oli myös johdattanut minut tänne etelään. Kuinka paljon on tapahtunutkaan tuona aikana.

Muistan kuinka joskus kauan sitten tuotiin tietokone pöydälle ja sanottiin, siitä vain hommiin. Ööööö, sormi oli suussa. Löysin virtanappulan ja siitä se vähitellen alkoi.
Työni viimeisinä vuosina tietokone oli työvälineeni ja opin hiukan enemmän, kuin virran päälle laiton.



Eräänä päivänä olin töissä ja seuraavana aamuna sain nukkua pitkään. Vuosia oli haaveillut "eläkepäivistä", mutta sitten kun se hetki tuli ... olin ihan "pihalla".
Ikäni ei edellyttänyt eläkeelle jääntiä, vaan tämä sairaus saneli muuta. Silloin, kun tajuuntaani iski totuus, ei naurattanut. Tuli yksi osa salaattiin.

Eräästä asiasta olin ja olen edelleen kiitollinen, työni lisäksi minulla oli muutakin elämää.



Tässä viimeisessä työpaikassani ehdin olla n. 25 vuotta, joten työkaverini näkivät muuttuvat toimintoni. Itse en koskaan salannut, että jotain oli muuttunut. Kerroin avoimesti missä mennään ja he kaikki elivät mukanani. Sitä paitsi, kaiken näki, että jotain oli pielessä. Ei syntynyt juoruja vaikeasta liikkumisestani, ei kuviteltu minun olevan humalassa työpaikalla. Avoimuus pelasti minut ikäviltä juoruilta ja kyyräämisiltä.




Työnantaja teki muutostöitä minua ajatellen. Liuskat, automaattiset oven avaukset, kynnysten poistoa ja ihan oma inva-wc. Työkaverini auttoivat vaikeissa asioissa ja ruokalassa riitti ruokatarjottimen kantajia. Opin myös katsomaan, että kellä on vakaat kädet.

Kokouspaikat valittiin tarpeitteni mukaan, etenkin kun liikuin pyörätuolilla.

Tuli mieleeni eräs kokouspäivä, joka pidettiin Suomenlinnassa. Työkaverini auttoivat minua joka mutkassa. Työnsivät minua mukulakivillä ja vauhti oli aika kovaa. Kävi vain niin, että tuolistani irtosi osia. Onneksi löytyivät.

Silloin päätin unohtaa asenteeni ja hankkia sähköpyörätuolin, turvallisuus syistä.


Nyt sitten huomiseen valmistautumaan, ainakin henkisesti. Puhetta tulee riittämään, pitänee hiukan verrytellä äänihuulia.